Lapset vanhempien eron jälkeisessä vainossa – mitä viidessä vuodessa opittiin?

Kirjoittajat: Sanna Koulu (tutkijatohtori), Mirva Lohiniva-Kerkelä (hyvinvointioikeuden professori), Anna Nikupeteri (tutkijakohtori, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta) ja Merja Laitinen (sosiaalityön professori, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta)

Tutkimusryhmä: Hyvinvointioikeus

Sanna Koulu

Mirva Lohiniva-Kerkelä

Anna Nikupeteri

Merja Laitinen

Monitieteisiä näkökulmia lapsen asemaan

Lapin yliopiston toteuttamassa CAPS-hankkeessa (Lasten tietävä toimijuus yksityisissä, moniammatillisissa ja yhteiskunnallisissa prosesseissa – Tapauksena vanhempien eron jälkeinen vaino, Suomen Akatemia 308470) on tutkittu lasten kokemuksia ja tietävää toimijuutta tilanteissa, kun lapsen vanhempi vainoaa toista vanhempaa eron jälkeen. Hankkeen teemat ovat käsitelleet vainoamista lähisuhdeväkivallan muotona ja pakottavana kontrollointina sekä kysymyksiä muun muassa lasten uhriasemasta ja toimijuudesta vanhempien eron jälkeisen vainon tilanteissa. Keskeinen painopiste on ollut lapsen aseman ja oikeuksien toteutumisen tarkastelussa.

Hanke on toteutettu sosiaalityön, kasvatustieteiden luokanopettajakoulutuksen ja oikeustieteiden yhteistyössä. Monitieteisyys mahdollisti sen, että pääsimme tarkastelemaan tavallista syvemmin myös oikeuden käytäntöjä: yhdistämään oikeudellista, normatiivista perspektiiviä yhteiskuntatieteelliseen ja sosiaalityön laadullisempaan tarkasteluun. H.L.A. Hartin sanoin hankkeessa onkin vertailtu ja yhdistelty yhtäältä oikeuden sisäistä ja toisaalta oikeuden ulkoista näkökulmaa.

Vainosta ei ole olemassa yhtä yleisesti hyväksyttyä tai käytettyä määritelmää. Hankkeessa vaino on määritelty intensiiviseksi ja tavoitteelliseksi toiminnaksi, jossa lapsen vanhempi vainoaa toista vanhempaa. Vaino on uhria/kohdetta pakottavaa ja kontrolloivaa käyttäytymistä, jossa keskeistä on tekojen, kuten seuraamisen, uhkailemisen ja häirinnän, toistuvuus. 

Olemme lähestyneet vainoa erilaisten tutkimusaineistojen näkökulmaista. Aineistoa on kerätty lapsilta ja nuorilta, vainon kohteina olevilta äideiltä sekä ammattilaisilta, jotka kohtaavaan työssään vainoa kokevia perheitä. Keskeisen ulottuvuuden hankkeessa muodostaa oikeudellinen aineisto, joka koostuu perhesurmatapausten oikeudenkäyntiasiakirjoista ja vainoamista koskevista käräjäoikeuksien ratkaisuista. Keskeisenä tuloksena on, että lapset ovat eri tavoin osallisina vanhemman vainon toteuttamisessa ja he altistuvat eri muotoiselle väkivallalle. Vanhemman vaino aiheuttaa lapselle pelon ja turvattomuuden tunteita. (Nikupeteri & Laitinen 2015.) Äärimmillään vaino voi sisältää kuolettavan väkivallan riskin (Nikupeteri ym. 2017; Laitinen ym. 2020). 

Monitieteisyyden ansiosta CAPS-hanke on ollut omiaan valottamaan myös oikeuden rakenteiden sokeita pisteitä, kuten lasten aseman huomioimisen vaikeutta. Perheen sisäinen väkivalta koskettaa monin tavoin lapsia, vaikka he eivät olisi sen suoria uhreja. Oikeudellisissa menettelyissä lasten ääntä on kuitenkin vaikea kuulla ja lapset jäävät usein näkymättömiksi. 

Käräjäoikeusratkaisut linssinä oikeuden rakenteisiin

Hankkeen vainoamista koskeva käräjäoikeusaineisto vuosilta 2014—2017 on ainutlaatuinen. Aineiston valikointi määräytyi vuonna 2013 säädetyn vainoamisen kriminalisointisäännöksen (RL 24:7a) perusteella, ja se kattaa kaikkien Suomen käräjäoikeuksien antamat ratkaisut vainoamisesta säännöksen voimaantuloa seuranneen neljän vuoden ajalta (n=419). Tämä poikkeuksellisen kattava aineisto näyttää, miten vainoamisen kriminalisointi otettiin käyttöön tuomioistuimissa ja miten syyttäjät, asianosaiset mahdollisine avustajineen ja ennen kaikkea tuomioistuimet punnitsivat tuoreen kriminalisointisäännöksen kriteerejä.

Käräjäoikeuksien ratkaisujen perustelut rikosasioissa ovat toisinaan hyvinkin suppeita varsinkin tilanteissa, joissa syyte oli myönnetty. Osa ratkaisuista on puolestaan annettu pitkien ja laajaan näyttöön perustuvien käsittelyjen tuloksena. Siksi ratkaisut olivat sekä oikeudellisesta että sosiaalitieteiden näkökulmasta varsin erilaisia keskenään, eikä niiden perusteluista ole syytä vetää erityisen vahvoja lainopillisia johtopäätöksiä. Sen sijaan aineisto kokonaisuudessaan paljastaa haasteet rikosoikeudellisen kehyksen sovittamisessa eri tilanteisiin ja erityisesti ”näkymättömien” uhrien tunnistamiseen.

Lapsen asema käräjäoikeusratkaisuissa

Behavioral Sciences & the Law -lehdessä julkaisemassa artikkelissamme Does children’s fear matter? Evaluating children’s positions in Finnish court decisions on stalking (2022) analysoimme tarkemmin niitä aineiston ratkaisuja, joissa eron jälkeinen vaino kosketti jollain tapaa asianosaisten lapsia (n=127). Ratkaisuja tarkastellaan ennen kaikkea diskurssianalyysin keinoin, eli artikkelissa kysytään, miten lasten asema rakentuu käräjäoikeuksien perusteluissa.

Käräjäoikeuksien perusteluissa erottuu tällöin neljä eri kategoriaa, eli neljä eri tapaa nähdä lapset. 

• Ensimmäisessä kategoriassa (n=54) lapset jäivät taka-alalle perusteluissa, yksittäisten mainintojen varaan. 
• Toisen kategorian perusteluissa (n=32) lasten mukanaoloa selostettiin osana tapahtumien kuvausta. 
• Kolmannessa kategoriassa (n=27) lasten asema sai merkitystä sen arvioinnissa, miten lasten mukanaolo heijastui vanhempien ajatuksiin ja tunteisiin.  
• Neljäs kategoria oli lukumääräisesti pienin (n=14), mutta siinä lapset huomioitiin perusteluissa omana itsenään – osallisena tai toimijana tai asianomistajana.

Kolmessa ensimmäisessä kategoriassa lasten toimijuus oli niukkaa. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvissa tapauksissa lapset mainittiin, mutta heidän mukanaolollaan ei ollut merkitystä tosiasioiden tai teon tunnusmerkistön arvioinnissa. Tapauksissa syytetty saattoi perustella yhteydenottojaan yleisesti ”lasten asioiden” hoitamisella, tai lapsen olemassaolo ilmeni ohimennen muun asian yhteydessä. Toisen kategorian tapausten perusteluissa lapset tulivat puolestaan näkyvämmiksi, kun heidän toimintaansa tai mukanaoloaan selostettiin osana tapahtumien kuvausta. Perustelut olivat tässä kategoriassa hyvin faktuaalisia, eikä lasten kokemuksia tai osallisuutta arvioitu. Kolmannessa kategoriassa perusteluiden näkökulma laajentui selvemmin kokemuksellisten seikkojen, kuten koetun pelon tai ahdistuksen, arviointiin. Esimerkiksi lasten kokema pelko saatettiin mainita. Lasten kokemukset saivat kuitenkin tässä kategoriassa merkitystä ainoastaan siltä osin, kuin ne vaikuttivat aikuisten ajatuksiin tai kokemukseen; lapsen pelko saatettiin mainita esimerkiksi seikkana, jolla oli merkitystä asianomistajan kokemuksen kannalta.

Neljänteen kategoriaan kuuluvat tapaukset olivat varsin harvalukuisia. Ratkaisuilla ei ollut välttämättä muuta yhteistä, kuin että niiden perusteluissa lapsia kuvattiin ajattelevina ja tuntevina toimijoina. Monissa tähän kategoriaan kuuluvissa ratkaisussa lapset saattoivat olla jo teini-ikäisiä. Joissakin ratkaisuissa lapset olivat myös itse asianosaisasemassa, tyypillisesti ensisijaisen uhrin eli toisen vanhempansa rinnalla.

Vaihtoehtoisia näkökulmia oikeuteen

Rikosoikeudellinen menettely ei voi eikä sen pidäkään olla ensisijainen uhrien tukemisen tapa, sillä rikosoikeudellisen prosessin ensisijainen tavoite on toteuttaa ja rajata valtion pakkovallan käyttöä rikollisen teon jälkeen. Samalla rikosprosessiin liittyvät haasteet kertovat meille kuitenkin paljon siitä, mitä vaikeuksia oikeudella laajemmin ymmärrettynä on ottaa lasten asemaa haltuun.

Lapset ovat usein aikuista haavoittuvammassa asemassa, mutta samalla he ovat osallisia ja toimijoita itseään koskevissa asioissa. Parhaimmillaan käräjäoikeuksien ratkaisuperusteluista heijastuikin harkittu tasapainottelu näiden elementtien välillä.

Monitieteinen tieto lapsista vainon osallisina ja kokijoina on korostuneen tärkeää nykytilanteessa, kun väkivallan vastaisessa työssä mietitään myös oikeudellisia vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Väkivallan vastainen työ on nyt kansallisesti hyvin vauhdissa, kun Suomessa toimeenpannaan muun muassa Istanbulin ja Lanzaroten sopimusten ihmisoikeusvelvoitteita.

Hankkeen keskeiset tulokset on koottu loppuseminaariin, joka toteutetaan verkkosivustona, kansainvälisenä keynote-puheiden sarjana. Kokonaisuutena tulokset valottavat sitkeän, eron jälkeen jatkuvan – ja esimerkiksi teknologian kautta arkeen kietoutuvan – väkivallan luonnetta. Siten ne auttavat myös hahmottamaan, miten palvelujärjestelmässä voitaisiin paremmin vastata lasten ja muiden uhrien tarpeisiin.

Kirjallisuus

Laitinen, M., Kauppi, A., Lohiniva-Kerkelä, M., Nikupeteri, A. & Lappi, C. 2020: Lasten sosiaalis-oikeudelliset asemat vainon ja perhesurmien konteksteissa. Oikeus 49 (2), 192–214.

Nikupeteri, A. & Laitinen, M. 2015: Children’s Everyday Lives Shadowed by Stalking: Postseparation Stalking Narratives of Finnish Children and Women. Violence and Victims 30 (5), 830–845.

Nikupeteri, A., Lappi, C., Lohiniva-Kerkelä, M., Kauppi, A. & Laitinen, M. 2017: Potentiaalisesti tappava parisuhde? Erotilanteen uhkaavuus ja uhrien suojaamisen edellytykset sukupuolistuneen väkivallan viitekehyksessä. Oikeus 46 (3), 290–309. 

“To use or not to use, that is the question” – Mobile applications and the right to be forgotten

Author: Fouad Abdelrazek (LLD Candidate)

Research Group: Law, Technology and Design Thinking

Fouad Abdelrazek

We are living in a rapidly digitalizing world. Due to the increase in computing power of mobile phones, and the exponential growth of smart mobile applications for various purposes,[1] people from all norms of life depend on mobile applications to assist them in daily tasks. Moreover, the easy download and installation of mobile applications and their flexibility to be used anywhere, at any time, has engaged people in their use.[2]

Albeit being generally handy, mobile applications cause a set of privacy and security concerns. Mobile applications can collect large quantities of personal information from their many sensors, including location, biometrics, and other sensitive data. This information, processed together with the records of users’ interaction with the web service, could also be used to build users’ profiles and pose risks to their fundamental rights.[3]

In a mobile application ecosystem, when data is collected about, or from, a mobile device, the personal nature of mobile device usage implies that such data has to be considered personal data in the context of the General Data Protection Regulations (GDPR).[4] Nevertheless, does that mean such data is automatically protected in practice, and there is no need to heed caution?

Our culture of convenience often leads us to think that all we need to do to delete our data from the application is to delete the application itself from the device. However, while the active elements may be uninstalled, that doesn’t always mean that the personal data we’ve uploaded using the application has been deleted. Even if a message appears to warn us that deleting the application will also delete the data, this usually only means that the data will be deleted from the device itself, but it still exists on the developer’s server.[5]

If the user decided to delete his personal data, he has to use his right to be forgotten (RTBF) which is stated in Article 17 of the GDPR. However, it is also important to note that the RTBF is not an absolute right, and it only applies in certain circumstances.[6] As a result, the mobile application user will face many obstacles regarding this right. It is important to highlight that individuals cannot have their personal data deleted when they need to use the application if the application requires the use of the individual’s personal data for its intended purpose. In other words, the user cannot use the mobile application without providing it access to the necessary personal data. Also, users cannot simply withdraw their consent to provide necessary personal data as long as they need to use this application. This is due to the fact that the application will not function unless the user accepts and gives permission to the application provider to gather their personal data.

So, in order to truly protect our data, we are left with the question, “to use, or not to use?”, and a controversial decision of whether to take it or leave it. Either you give permission to various service providers, and possibly third parties, to use your “necessary” personal data, or you do not use the application that you may require for an educational purpose, for transportation, or even as your only means of connection to friends and family in various countries.

Despite service providers receiving legitimate consent from the users and even if they are being transparent about the use of data, users are still not fully in control of their data or aware of the privacy issues they may face. And although users must be given the option to change their wishes and revoke their decision at any time [7], they usually will not if their need for using the application wins over their privacy concerns. Hence, the available privacy protection privileges will not deny the truth that the provider of the mobile application is using and processing the user’s personal data to make him able to use the application. Consequently, it is important to know whether the use of mobile applications controls us or whether we are in control of our own use of mobile applications

We will find that most of the people that are using mobile applications generally need more than one application in their routine lives. This need forces people to give consent to the mobile application provider to access and process their personal data to function, even if they have concerns or would otherwise be cautious to do so. Accordingly, the need to use mobile applications is the controller of this relationship. Thus, not necessarily the technology itself, but the need for the technology that controls our usage and provision of data.

Accordingly, this will impact the effectiveness of implementing the RTBF on the used mobile applications. Since the erasure of identified, or identifiable, personal data from the mobile application could lead to the inability to use this application, users may no longer want to do so. This will lead to inefficiency in the usage of an important right that was given to the users, especially since it gives them the power to control their data. Not only that, but it could make the RTBF regarding mobile applications out of service.

As a result, it is important to raise awareness of how precious our personal data is and how to protect it to push toward the development of more transparent mobile applications. Such applications should allow for their usage with minimal data collection, provide more precise and simplified information on the usage of personal data, and allow opting out of unnecessary data collection, thus giving more control to individuals and their rights.  

References:

[1] Islam, R., Islam, R., & Mazumder, T. (2010). Mobile application and its global impact. International Journal of Engineering & Technology (IJEST), 10(6), 72-78.

[2] Nathan, S. S., Hussain, A., & Hashim, N. L. (2016). Studies on deaf mobile application: Need for functionalities and requirements. Journal of Telecommunication, Electronic and Computer Engineering, 8(8), 47-50.

[3] European Data Protection Supervisor (2016) “Guidelines on the protection of personal data processed by mobile applications provided by European Union institutions”.

[4] Castelluccia, C., Guerses, S., Hansen, M., Hoepman, J. H., van Hoboken, J., & Vieira, B. (2017). Privacy and data protection in mobile applications: A study on the app development ecosystem and the technical implementation of GDPR.

[5] Peters, B. What Happens to Your Personal Data after Deleting an App. https://techspective.net/2020/12/01/what-happens-to-your-personal-data-after-deleting-an-app/

[6] Information Commissioner’s Office (2018). Guide to the general data protection regulation (GDPR). Right to erasure. Retrieved from: https://ico.org.uk/for-organisations/guide-to-data-protection/guide-to-the-general-data-protection-regulation-gdpr/

[7] European Data Protection Supervisor (2016) “Guidelines on the protection of personal data processed by mobile applications provided by European Union institutions”.

Targeted harassment – should we take lessons from Austria in criminalizing "maalittaminen"?

Authors: Juhana Riekkinen (University Lecturer in Legal Informatics) and Jakob Zanol (Project Assistant, University of Vienna)

Research Group: Law, Technology and Design Thinking

Introduction[i]

One harmful phenomenon that has recently gained the attention of legislators is online targeted harassment of individuals by masses of people, especially on social media platforms. In Finland, this has been dubbed maalittaminen.[ii] This term derives from military vernacular and refers to designating a target for indirect fire. The metaphor highlights the dynamics of this new kind of online harassment, which consists of actions by at least two (groups of) actors:

1) the initiator(s), that is, the one(s) designating the target(s)

2) the participants, that is, the ones carrying out the attack.

Fig. 1. The concept of maalittaminen and the actors involved.

A “target” is designated by either simply mentioning the name or contact information of a person, or by hinting, suggesting or explicitly stating that certain kinds of messages should be sent to the target. The initiator may disseminate their message via many forums, and the subsequent “attack” may, likewise, consist of many types of messages and acts via multiple channels, including social media, instant messaging, e-mail, physical mail, and even in-person aggression.

It is often highlighted that targeted harassment entails organized cooperation in which a group of people commit a number of (speech) acts that are linked by their purpose. In reality, the level of organization or co-operation between participants may vary or be difficult to prove, as most online communities lack strict organizational hierarchies.

Finnish initiatives to criminalize maalittaminen

Juhana Riekkinen

Although many forms of cyber-enabled targeted harassment are covered by pre-existing, technology-neutral provisions in the Finnish Criminal Code, there have been calls for creating a new, specific offence to combat maalittaminen and to more effectively punish and deter harassment in the online environment.

For example, in June 2019, the National Police Board, the Office of the Prosecutor General, and the Chief Judges of the District Courts proposed a new criminal offence, which would criminalize actions that cause a situation that is conducive to frustrating the activities or decision-making of a public authority.[iii]

These actions would include harassing or threatening a person in the service of a public authority and expressing or spreading unfounded claims related to them.

The criminalization would further cover creating such a situation “in another comparable manner”, as well as “knowingly providing a platform”[iv] for any such actions. Despite its wide scope, the proposed provision would not protect all victims of online harassment (such as journalists or scientists), but merely shield public authorities and those working for them.

In a government-commissioned report, Mika Illman rejected the proposal due to incompatibility with human rights obligations and the Constitution of Finland.[v] In particular, he found the proposed provision too imprecise to fulfil the principle of legality and too restrictive in regard to freedom of expression.

In the same report, Illman presented an alternative approach, which can be characterized as a collection of existing criminal law norms in a single provision that recognizes targeted online harassment as a phenomenon. The proposed section on “participation in illegal targeted harassment” would apply to five different types of unlawful activities when committed in the online environment and in co-operation with others engaging in those activities. The definitions of the activities correspond to existing criminal law provisions.[vi] The proposal would also aim to safeguard freedom of expression with exemptions concerning 1) criticism that is directed at a person’s activities in politics or other public activity, and 2) public debate in matters of general importance, likewise modelled after existing law.[vii]

Criminal offences should be clearly and precisely defined in law (“prescribed in law”; Article 10(2) ECHR). While the first proposal falls considerably short of this ideal and would not draw a clear line between legal and illegal conduct, Illman’s proposal would sidestep the problems of vagueness and over-restrictiveness in relation to freedom of expression.

However, Illman’s proposal would also have only limited effect in frustrating targeted harassment, as it does not criminalize much – if anything – that is not already covered by existing criminal law. Instead, it contains additional elements (compared to existing provisions) that need to be proven beyond reasonable doubt, which might even decrease conviction rates. The provision would therefore provide little value beyond sending a symbolic message. As Illman himself concedes in his report, the provision would therefore be unnecessary.[viii]

Of course, there are many alternative approaches to drafting a provision on maalittaminen beyond the ones discussed above. As a side note, a further possible criminal law section on maalittaminen was even the subject of a question in the 2021 entrance exam to Finnish law schools.[ix]

"Cybermobbing" in the Austrian Criminal Code

Meanwhile, if we examine the Criminal Code of Austria, we find an existing provision that could be applicable to maalittaminen. Section (§) 107c of the Austrian Criminal Code (“Strafgesetzbuch”; StGB) states the following:

"Any person who, by means of telecommunications or using a computer system, in a manner likely to unreasonably interfere with a person in the conduct of his or her life,

1) Commits a criminal act against the honor of a person in a manner that is perceptible to a large number of people for a longer period of time; or

2) makes information or an image of the most personal area of a person's life perceptible to a larger number of people for a longer period of time without the person's consent,

shall be punished by imprisonment for not more than one year or by a fine not exceeding 720 day rates.”[x]

Jakob Zanol

This provision addresses a single perpetrator (“any person”) but could also apply to every member of a group attacking a single target. This means that it could theoretically provide a suitable deterrent against many forms of maalittaminen, in particular against actions by the initiators of harassment.

Unlike present Finnish provisions, this provision is specific to the online environment. However, this alone does not guarantee that it would be applicable to each individual act that takes place within the context of an online harassment campaign.

 Conclusion and outlook

The Austrian approach embodied in the cybermobbing provision might be useful in addressing maalittaminen in Finland, as well. However, we should not forget that any new criminal provision can bring about unintended side effects. A provision similar to the Austrian one could, if applied extensively, lead to a severe restriction of free speech. This risk exists especially in the context of criticism of persons of public interest, such as politicians, whose position as public servants opens them to legitimate criticism according to the ECtHR.[xi]

Notably, the European Commission recently proposed a new directive on combating violence against women and domestic violence,[xii] which would obligate the member states to criminalize cyber stalking, cyber harassment and cyber incitement to violence or hatred. In the proposal, cyber harassment is defined in terms similar to the Finnish understanding of maalittaminen.

Should this directive be adopted, Finnish legislators (as well as the authors) would have to re-evaluate the need to complement existing criminal law with a new criminal offence. However, the national implementation of the directive would still require addressing the challenges identified above: the requirement of precision connected with the principle of legality, and the balancing of different constitutional rights.

In addition to criminal law and the criminal justice system, we should consider other approaches, such as platform regulation. By this, we do not mean only intermediary liability for illegal content, but also regulation based on more modern governance and regulatory paradigms. Such include, for instance, focus on service design and proactive duties, digital constitutionalism, and human rights-based approach to content moderation.[xiii]

Fig 2. Some possible responses to problems related to online harassment.

There is usually no single, quick solution to complex problem fields such as online harassment. Therefore, we should explore different kinds of solutions, and identify the best possible combination of regulatory (and even non-regulatory) means and measures. As many problems related to online harassment are global or universal, comparison of solutions adopted in different jurisdictions can continue to play a role in this search.

References

[i] This post is based on Juhana Riekkinen’s paper Targeting Targeted Harassment: Problems with Criminalization and Platform Liability presented at Internationales Rechtsinformatik Symposion IRIS 2022, and the discussions during and following the conference session, which was chaired by Jakob Zanol. The original paper has been published in the Conference proceedings (Schweighofer, Erich – Saarenpää, Ahti – Eder, Stefan – Zanol, Jakob – Schmautzer, Felix – Kummer, Franz – Hanke, Philip (eds.), Recht DIGITAL – 25 Jahre IRIS: Tagungsband des 25. Internationalen Rechtsinformatik Symposions IRIS 2022 / Proceedings of the 25th International Legal Informatics Symposium IRIS 2022, Editions Weblaw, Bern 2022, 383–392) and in Jusletter IT at https://jusletter-it.weblaw.ch/issues/2022/30-Juni-2022/targeting-targeted-h_2071282917.html. Presentation slides are available at https://easychair.org/smart-slide/slide/Hl5J#.

[ii] This could be translated as targeted harassment. Kristiina Koivukari and Päivi Korpisaari have opted for the translation online shaming (Online shaming – a New Challenge for Criminal Justice. In: Bayer, Judit – Holznagel, Bernd – Korpisaari, Päivi – Woods, Lorna (eds.), Perspectives on Platform Regulation: Concepts and Models of Social Media Governance Across the Globe, Nomos, Baden-Baden 2021, 473–487). Related but not identical concepts include cyberbullying, cybermobbing, cyberstalking, doxing, trolling and flaming.

[iii] National Police Board etc., Lainsäädännölliset muutostarpeet viranomaisten maalittamiseen puuttumiseksi, Initiative to the Ministry of Justice, ID-19121964, POL-2018-54628, 17 June 2019.

[iv] Beyond this, the proposal does not address any cyber-specific features of maalittaminen, and it would not be limited to online harassment.

[v] Illman, Mika, Järjestelmällinen häirintä ja maalittaminen: Lainsäädännön arviointia, Valtioneuvoston kanslia, Helsinki 2020. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020120399312.

[vi] These offences are currently regulated in chapter 25, section 7 (menace), chapter 24, sections 9 (defamation) and 8 (dissemination of information violating personal privacy) and chapter 17, section 1 (public incitement to an offence) of the Criminal Code. An unofficial English translation of the Criminal Code is available at https://www.finlex.fi/en/laki/kaannokset/1889/en18890039_20150766.pdf.

[vii] Current provisions on defamation and dissemination of information violating personal privacy contain similar exemptions. Only expressions that do not clearly exceed what can be deemed acceptable are exempted. Thus, the clauses do not mean that freedom of expression would be absolute even in the context of important societal debate or political criticism, but they obligate the courts to engage in a balancing act between different (fundamental) rights at stake. The Supreme Court of Finland has stated that such balancing may be required in certain situations even when the criminal provision in question does not contain explicit exemptions (KKO 2022:8). In this case, online behaviour that can be considered a form of maalittaminen was evaluated as stalking (chapter 25, section 7a of the Criminal Code).

[viii] Illman 2020, 137–140.

[ix] The candidates were asked to evaluate a fictional government proposition for a new criminal code section on maalittaminen from the perspective of criminalization principles. https://oikeustieteet.fi/wp-content/uploads/2021/12/Valintakoe_oikeustiede_2021.pdf.

[x] This is not an official translation; highlights added by the authors.

[xi] ECtHR Castells v. Spain (1992). No. 11798/85, § 46, A236; Incal v. Turkey (1998). No. 22678/93, § 54, ECHR 1998 IV; Tammer v. Estonia (2001). No. 41205/98, § 62, ECHR 2001-I.

[xii] COM(2022) 105 final. Proposal for a Directive of the European Parliament and of the Council on combating violence against women and domestic violence. Strasbourg, 8.3.2022.

[xiii] See Riekkinen 2022, 388–391.

Lastuja oikeuden väärinkäytöstä

Kirjoittaja: Jaakko Markus (tutkija, väit.)

Tutkimusryhmä: Menettelyryhmä

Blogikirjoitus perustuu mahdollisen tulevan tutkimusartikkelin taustatyöhön.

Aluksi

Mitä yhteistä on rautapiikkisellä puuaidalla, perunavalmisteiden tullauksella ja suomalaisilla uusnatseilla? Yksi mahdollinen vastaus on oikeuden väärinkäyttö. Vaikka väitteitä oikeuden väärinkäytöstä esitetään melko usein, niitä harvemmin avataan sen tarkemmin. Pyrin lyhyesti valaisemaan käsitettä muutaman esimerkkitapauksen avulla.

Aluksi täytyy kertoa hieman perusteista. Oikeuden väärinkäytön kieltoa pidetään yleisenä oikeusperiaatteena, mutta mihin sitä tarvitaan? Usein lainsäädäntö sisältää abstrakteja säännöksiä, jotka eivät kohtele erilaisia tilanteita kyllin eri tavoin. Jottei näiden säännösten soveltaminen johtaisi absurdeihin tuloksiin, lainsoveltaja tarvitsee korjaavia oikeudellisia työkaluja; voidaan puhua oikeusjärjestelmän ”varoventtiileistä”.

Ensinnäkin lainsoveltaja pyrkii tulkitsemaan säännöstä sen päämäärien valossa, mikäli mahdollista (teleologinen tulkinta). Toiseksi jo lainsäädännössä voidaan varautua tietynlaisiin väärinkäytöksiin erityissäännöksillä: hyvä esimerkki on ulosottokaaren säännös keinotekoisten järjestelyjen sivuuttamisesta. Mutta jos kumpikaan työkalu ei ole käsillä tai riittävä, viimesijaisena keinona voidaan harkita yleistä periaatetta, siis oikeuden väärinkäytön kieltoa. 

Yksityisten väliset shikaanitilanteet

Oikeuden väärinkäytön tunnusmerkkejä on vaikea määritellä tavalla, joka olisi sekä tarpeeksi yleisluonteinen että käytännöllisesti hyödyllinen. Väärinkäyttö voi ilmetä vaikkapa siten, että yksityinen taho käyttää omaisuuttaan vahingoittaakseen toista yksityistä; tilannetta kutsutaan shikaaniksi. Oikeuden väärinkäytön kielto kehitettiinkin aluksi ranskalaisten naapuririitojen yhteydessä 1800- ja 1900-luvuilla. 

Esimerkiksi vuonna 1915 Cour de Cassation (Ranskan korkein oikeus) ratkaisi kuuluisan tapauksen Coquerel v. Clément-Bayard. Herra Clément-Bayard harrasti ilmalaivailua, ja hänen naapurinsa Coquerel päätti rakennuttaa sitä haittaavan aitarakennelman omalle maalleen lähelle tontin rajaa. Puurakennelma oli parhaimmillaan 16 metriä korkea, ja sen päällä oli teräviä rautapiikkejä. Kun rakennelma oli vahingoittanut ilmalaivaa, Clément-Bayard vaati vahingonkorvauksen lisäksi, että tuomioistuin velvoittaa Coquerelin purkamaan rakennelman. Tuomioistuinten mukaan maanomistajalla on oikeus käyttää maitaan rakennelmia varten, mutta tässä tapauksessa aidalla ei ollut muuta tarkoitusta kuin haitata naapuria, joten sen rakennuttamista pidettiin oikeuden väärinkäyttönä. Coquerel velvoitettiin poistamaan rautapiikit; laajempi vaatimus purkamisesta hylättiin, koska ilman piikkejä rakennelma ei ollut naapurille vahingollinen.

Oppi oikeuden väärinkäytöstä (abus de droit) omaksuttiin myös monilla muilla oikeudenaloilla ja muissa manner-Euroopan maissa. Esimerkiksi Saksan siviililakiin omaksuttiin ns. shikaanikielto (BGB § 226) jonka mukaan oikeuden käyttäminen on pätemätöntä, jos sen tavoitteena voi olla vain tuottaa vahinkoa toiselle. Tällainen sääntely ei kuitenkaan ratkaise oikeuden väärinkäytön ongelmia kattavasti: ensinnäkin sääntely koskee vain tietynlaisia oikeussuhteita, ja toiseksi sen soveltamisedellytystä saatetaan pitää liian rajoittavana.

Oikeusnormien kiertäminen

Toisinaan oikeuden väärinkäyttö toimii laajana yläkäsitteenä. Tällöin käsitteen alaan kuuluu shikaanitilanteiden lisäksi ns. lain kiertäminen. Tarkempi ilmaus olisi, että henkilö pyrkii välttämään tietyn oikeusnormin soveltumista tai keinottelemaan itsensä tietyn normin soveltamisalan piiriin. Oikeustieteessä ilmiöstä käytetään ranskalaisperäistä termiä fraude à la loi. Näissä tilanteissa väärinkäyttäjän välineenä voi toimia mikä tahansa oikeusnormisto (oikeus objektiivisessa mielessä), kun taas shikaanitilanteissa välineenä on ns. subjektiivinen oikeus. 

Objektiivisen oikeuden väärinkäyttöä on käsitelty lukuisissa EU-tuomioistuimen ratkaisuissa. Tyypillisesti kyse on siitä, että yhtiö havittelee omalaatuisilla keinoilla tukea tai verohelpotusta, joka perustuu EU-lainsäädäntöön. Merkittävä ennakkopäätös on Emsland-Stärke vuodelta 2000 (C-110/99). Tapaukseen sovelletun asetuksen mukaan yhtiö sai julkisista varoista tietyn tukisumman, kunhan se vei maataloustuotteita unionin alueen ulkopuolelle. Erään yhtiön perunavalmisteet kuljetettiin Saksasta Sveitsiin ja tullattiin rajalla, mikä asetuksen mukaan täytti viennin määritelmän. Pienen u-käännöksen jälkeen samat tuotteet vietiin samalla kyydillä takaisin ja myytiin Saksan markkinoilla. Yhtiö sai tuen, mutta myöhemmin Saksan viranomaiset pyrkivät perimään sen takaisin, ja asiassa pyydettiin ennakkoratkaisua EU-tuomioistuimelta. Koska asetuksessa ei tuolloin ollut erityissäännöksiä väärinkäytöksistä eikä tulkinnalla voitu sivuuttaa säännösten sanamuotoa, tuomioistuimen piti kehitellä oppeja EU-oikeuden väärinkäytöstä.

Tapauksessa Emsland-Stärke EU-tuomioistuin ensi kertaa määritteli EU-oikeuden väärinkäyttöä yleisellä tasolla. Väärinkäytön toteaminen edellyttää ensinnäkin, että toiminta muodollisesti kuuluu säännösten soveltamisalan piiriin muttei toteuta kyseisen säännöksen päämäärää. Toiseksi edellytetään, että toimijalla oli tarkoitus hankkia etua keinotekoisilla järjestelyillä. Toimijan subjektiivinen tarkoitus päätellään ulkoisten seikkojen perusteella. Keinotekoisuus voidaan ymmärtää niin, että järjestely olisi liiketaloudellisesti järjetön ja tarpeettoman monimutkainen, ellei se tuottaisi erityistä etua säännösten soveltamisalan vuoksi. Molemmat edellytykset ovat tulkinnanvaraisia, ja EU-tuomioistuin onkin pyrkinyt täsmentämään niitä monissa myöhemmissä ratkaisuissa (esim. Halifax C-255/02 ja Cussens C-251/16).

EU-tuomioistuimen ratkaisuissa on ollut kyse oikeusnormien kiertämisestä yksityisen tahon ja julkisyhteisön välisessä suhteessa. Kun verrataan näitä tapauksia yksityisten keskinäisiin shikaanitilanteisiin, voidaan havaita sisällöllisiä samankaltaisuuksia mutta myös eroja. Esimerkiksi naapurin haittaamisen yhteydessä tuntuu tarpeettomalta puhua keinotekoisista järjestelyistä tai normin soveltamisalasta, sillä kyse on pikemminkin ”liioittelusta” oikeuden käyttämisessä.

Perusvapaudet ja demokratian itsepuolustus

Kolmas esimerkki on kotimainen ja liittyy hyvinkin erilaiseen asiayhteyteen. Korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2020:68 koski yhdistyksen lakkauttamista. Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) oli rekisteröimätön yhdistys, jonka tavoitteena oli kansallissosialistinen valtiojärjestys. Tapauksessa sovellettiin lähinnä yhdistyslain 43 §:ää, jonka mukaan yhdistys voidaan lakkauttaa, mikäli sen tarkoitus on olennaisesti lain tai hyvien tapojen vastainen. Tuomioistuimet vastaanottivat todistelua ja havaitsivat, että tämä kriteeri täyttyi.

PVL yritti vielä vastustaa lakkauttamista vetoamalla yhdistymisvapauteen ja sananvapauteen. Korkein oikeus torjui tämän argumentin lausuen osuvasti, ”että vetoaminen yhdistymisvapauteen tai sananvapauteen parlamentaarisen demokratian alas ajamiseksi, kansallissosialistisen aatteen ajamiseksi taikka jonkin kansanryhmän solvaamisen tai panettelun oikeutukseksi on ensiksi mainittujen oikeuksien väärinkäyttöä, koska tavoitteena on kansanvaltaisten rakenteiden kumoaminen tai muiden perus- ja ihmisoikeuksien olennainen vähentäminen”. Näin ollen PVL lakkautettiin.

Ratkaisussaan korkein oikeus nojautui Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 17 artiklaan ja sen soveltamiskäytäntöön. Artiklan mukaan mikään ihmisoikeus ei suojaa toimintaa, jonka tarkoituksena on tehdä tyhjäksi jokin sopimuksessa tunnustettu oikeus tai vapaus tai rajoittaa niitä enemmän kuin sopimuksessa on sallittu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on viime aikoina soveltanut artiklaa paitsi uusnatsijärjestöjen, myös esimerkiksi jihadistijärjestöjen kohdalla. Artiklaa voi luonnehtia liberaalin demokratian itsepuolustusmekanismiksi.

Tapauksen KKO 2020:68 voi hahmottaa väärinkäytön kannalta niin, että yhdistys taustahenkilöineen käytti subjektiivisia perusoikeuksiaan vahingollisella tavalla. Toki toiminta oli vahingollista ennen kaikkea yhteiskuntaa eikä ainakaan suoranaisesti toisia yksityisiä kohtaan. Rakenteellisesti tapaus siis toisaalta muistutti Clement-Bayardin tapausta, toisaalta taas poikkesi siitä. Voidaan sanoa, että subjektiivisen oikeuden väärinkäyttö (abus de droit) on jokseenkin laajempi käsite kuin BGB § 226:n mukainen shikaani.

Lopuksi

Esimerkit antavat osviittaa siitä, kuinka monenlaisissa tilanteissa tavataan puhua oikeuden väärinkäytöstä. Suppea kirjoitus ei tietystikään voi antaa kattavaa kuvaa aihepiiristä.

Kaikissa esimerkkitapauksissa väärinkäyttö oli helposti havaittavissa, mitä tapahtuu harvoin. Oikeuden väärinkäytön toteaminen on itse asiassa hyvin poikkeuksellista. Näin kuuluukin olla, koska väärinkäytön kieltoa hyödyntäessään lainsoveltaja evää lakisääteisiä etuja ja toimii varsin ennakoimattomasti. Jos oikeuden väärinkäytön toteaminen ei olisi korkean kynnyksen takana, periaate itsessään saattaisi muodostua vahingolliseksi välineeksi. Keskustelu oikeuden väärinkäytöstä merkitsee siis tasapainottelua, jonka Alexandre Saydé on tiivistänyt osuvasti: ratkaisujen ei pidä olla liian ennakoimattomia, mutta ei myöskään absurdeja.

Oheislukemista aiheesta kiinnostuneille

Kulmala, Samuli (2022) Oikeuden väärinkäytön kielto, sananvapaus ja yhdistymisvapaus ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön ja tapauksen KKO 2020:68 valossa. Teoksessa Valittuja kysymyksiä rikos-, prosessi- ja vahingonkorvausoikeudesta II. Helsingin hovioikeus.

Linna, Tuula (2004) Oikeuden väärinkäytön kielto ja sen sovelluksia. Lakimies 4/2004, 622–638.

Saydé, Alexandre (2014) Abuse of EU Law and Regulation of the Internal Market. Bloomsbury.

Schammo, Pierre (2008) Arbitrage and Abuse of Rights in the EC Legal System. 14 European Law Journal, 351–376.

Wagrandl, Ulrich (2019) The prohibition to abuse one's human rights: A theory. 25 European Law Journal, 577–592.

Interests and values – a “new” neo-functionalist European Union foreign and security policy

Author: Markku Kiikeri (Lecturer in European Law)

Research Group: Law, Markets and the Environment

The text has previously been published in Finnish in Perustuslakiblogi.

Traditionally, neo-functionalism has been seen very much only as an integration theory explaining the functioning of the EU's internal market. In contrast to theories explaining the international relations of states (rule-centered Kantian idealism and classical realism (Morgenthau)), in neo-functionalism (Haas) all social actors, from the individual to the state (companies, municipalities, administration, political organs, etc.), operate more freely according to their own goals and values and in a system that places less emphasis on regulation. Everyone's actions affect the actions of others. This creates internal integration but also wealth and benefits for the entire system.

The “Leavers” of Brexit did not understand this at the time – and perhaps do not understand it even today. The reintroduction of a sovereign-centered regulatory system into the UK dismantled the neo-functionalist, integrative features of British political and economic thinking. It brought citizens and other social actors back under centralized political and economic control. Activities based on one's own interests and values were cut off in many ways. At the same time, the multipolar setting of common goals and values was increasingly subjected to the control of the British political and economic elite.

Brexit is Brexit. What is new, however, is that now that the crisis in Ukraine is escalating, the European Union's foreign and security policy can also be explained by the theory of neo-functionalism. The restrictive sanctions provided for in Article 215 of the Treaty on the Functioning of the European Union (TFEU), and other foreign policy, can in many ways be seen as a practical form of foreign policy integration based on the interests and values of all Union individual actors. Whether we are talking about humanitarian aid, the exercising of economic activity (in Russia, perhaps also in China), aid to refugees, military aid, arms transfers, etc., foreign policy integration is deepening within the framework of each sector. Furthermore, it is based on each actor's own interests and values.

Another common basis is interaction. Criticism of and cross-border societal debate on policies is diversifying and networking. Each type of production or trade is the result of the interests and values of the producer. At the same time, however, the decision to continue such production or trade in a country such as Russia, as revealed to the citizens by the internationalizing media, is subject to a cross-border political debate on basic values. Citizens' value-based consumption habits are shaped now by the “foreign policy” considerations of an individual consumer.

The autonomous decisions of states per se may differ according to their own objectives and circumstances. Meanwhile, the European social values debate can assess the interests and values of that country's activities and create political pressure. International restrictive measures are carried out in different ways by different countries, regions and individuals, but they influence other countries and Europe as a whole. This directly affects the value-based debate in an unprecedented way. Borders are breaking once again.

This is how the European Union develops, in the words of the old phrase, in small steps and through crises. So, now it is time for different types of analysis of EU foreign and security policy. Where it all leads, we shall wait and see.

This idea could follow the concept of “strategic autonomy” (Flott). According to that concept, European security cooperation can be developed through the operations of states independent especially in relation to the United States (“separate levels of defense cooperation”): the more European cooperation without dependence on the United States, the more strategic autonomy.

Regardless of such autonomy, however, it is safe to say that neo-functionalist dynamics have now returned, but in a new form.

 

Is freedom of expression better off with Elon Musk controlling Twitter?

Rob van den Hoven van Genderen (Professor in Artificial Intelligence and Robot Law)

Research Group: Law, Technology and Design Thinking

On April 25^th this year, Twitter’s board of directors accepted Musk’s offer of $54.20 per share, or $44 billion, for total control of the company. Although there are some hurdles to pass in legal administration, there is a big chance that Elon Musk is directing the course of Twitter for the future.

Musk advocates absolute freedom of expression, while Twitter currently still closely monitors the statements of its users. What will be best for the freedom of expression? Do we want back the village square where everyone can say what is on his/her/gender-free mind or is the moderation of Twitter necessary?

The socialist Dutch MEP Paul Tang stated that social media are not different from other media, and they bear the responsibility for editing. This is mainly because of the vast impact of the platforms and the risks that come with that, so one should view the matter as a social mission, mitigating certain risks. He further is positive about choosing different algorithms so one can choose a timeline where so called toxic disagreements are not visible.

My idea, concurring with Musk’s line of thinking, is that freedom of expression is valuable. It should be counterbalanced by itself and the freedom to take (or not to take) notice of other opinions. Moderating is a form of censorship in which the principle of adversarial procedure is completely excluded. Twitter is an open discussion platform, and one should honor that.

One could, though, limit openness by allowing censorship through “notice and take down”. Still, early action, taken without proper research, should be avoided. This is one of the dangers to freedom of expression in a wide sense, because platforms do not want to run any risk and are inclined to ban in their view politically or morally risky or factually questionable opinions as with, for instance, Donald Trump.

On the other hand, one may wonder if there is too little attention for freedom of expression itself, as platforms concentrate on misinformative opinions. While the latter is a real risk, which we certainly are confronted by in these critical times, it remains important to take cognizance of points of view that do not appeal to you and decide for yourself how to react. It would be better to go back to the old adage of “no message to the message”. In a town square you will be corrected if you cross the line and that is how Twitter should work: Twitter should draw explicit lines as to what is allowed and what is not, and censor content accordingly. Whether something is not acceptable in a legal sense is then up to the judge or the Public Prosecution Service.

Musk’s idea to give full transparency to the working of the algorithms and search and destroy bots on the platform improves the openness and trustworthiness of Twitter. One has to open platforms like this to all opinions without hidden censoring. By giving users the choice between algorithms, Twitter would facilitate their possibility to exclude certain opinions. If you do not want to read unwelcome opinions, you have always a choice not to go on Twitter or close your eyes and ears to personally displeasing utterances. The danger of choosing different algorithms is that people just receive opinions they already agree with and avoid all critical observations or discussions.

The current legal mindset is increasingly based on moralism. Authorities are increasingly trying to protect the population against unpleasant opinions and behavior that are not necessarily punishable. This is not in line with Musk’s and my ideas about a platform like Twitter. I think such moralism is a dangerous development, maybe more dangerous than the richest person on earth that promises a free platform to discuss anything without the profits that were essential for the former shareholders. But maybe that is a naïve position…

Korruption monet kasvot

Kirjoittajat: Minna Kimpimäki (rikosoikeuden professori) & Kirsi-Maria Halonen (hyvinvointioikeuden professori)

Tutkimusryhmä: Hyvinvointioikeus

Korruptio ilmiönä

Minna Kimpimäki

Korruptio – Transparency Internationalin määritelmän mukaan vastuullisen aseman väärinkäyttö yksityisen edun saamiseksi – on monimuotoinen ilmiö. Ensimmäisenä korruptiosta puhuttaessa mieleen tulee helposti lahjonta, mutta esimerkiksi Yhdistyneiden Kansakuntien korruption vastaisessa sopimuksessa on varsinaisten lahjontatekojen lisäksi määräyksiä myös esimerkiksi omaisuuden kavaltamisesta julkisella ja yksityisellä sektorilla, tehtävien väärinkäytöstä, laittomasta vaurastumisesta ja rahanpesusta.

Lahjontarikosten lisäksi korruptiota voivatkin olla myös erilaiset kavallus- ja petostyyppiset teot. On myös muistettava hyvä veli -verkostot, jotka ovat vaikeasti havaittavia ja arvioitavia yhteistyösuhteita, joissa palveluksia vaihdetaan tuttavuuden perusteella ilman suoranaisia rahallisia korvauksia.

Kirsi-Maria Halonen

Yleisesti voidaan todeta, että Suomea pidetään alhaisen korruption maana. Transparency International -järjestö on tehnyt julkisen sektorin lahjontaa koskevia kyselytutkimuksia, joissa Suomen on toistuvasti arvioitu olevan vähiten korruptoituneiden maiden joukossa. Kuitenkin myös täällä tapahtuu korruptiota. Korruption kannalta riskialttiiksi aloiksi on arvioitu esimerkiksi julkiset hankinnat, yhdyskuntasuunnittelu, poliittinen päätöksenteko sekä puolue- ja vaalirahoitus.

Julkiset hankinnat korruption riskikohteena

Julkiset hankinnat ovat viime vuosina tehdyissä tutkimuksissa ja EU:n korruption- torjuntakertomuksessa tunnistettu yhdeksi korruption riskikohteista. Tähän vaikuttaa osaltaan hankintojen suuri taloudellinen merkitys. Julkinen sektori tekee Suomessa ostoja yksityisiltä markkinoilta 31 miljardilla eurolla vuodessa. Näistä hankintalain soveltamisalalla kilpailutettuja hankintoja on noin 15 miljardia. Rakentaminen ja tähän liittyvä yhdyskuntasuunnittelu ovat erityisiä riskitoimialoja. Toisaalta myös arvoltaan suurissa sote- ja IT-alan sopimuksissa on katsottu piilevän epäasiallisen vaikuttamisen riskejä.

Julkisissa hankinnoissa korruption ilmenemismuotoja on useita. Pahimmillaan se voi johtaa kilpailuttamatta jättämiseen ja sopimuksen antamiseen suoraan tietyn toimijan toteutettavaksi. Toisaalta pyrkimys suosia tiettyä toimijaa voi ilmetä myös kilpailutetuissa hankinnoissa siten, että hankinnan kohde räätälöidään tietylle yritykselle soveltuvaksi. Monesti korruptio ilmenee vasta sopimuskaudella. Kilpailutuksen jälkeen hankintasopimusten läpinäkyvyys on heikompaa, mikä altistaa korruptiolle esimerkiksi kiellettyjen sopimusmuutosten, lisätöiden tai kuittikaupan muodossa.

Julkisten hankintojen yhteydessä saattaa myös ilmetä erilaisia eturistiriitatilanteita hankintoja valmistelevien konsulttien tai niiden käsittelyyn osallistuvien virkamiesten ja tarjoajayritysten välillä. Nämä intressikonfliktit voivat olla seurausta sivutoimista, omistuksista, konsernisuhteesta, muista sopimussuhteista, henkilökohtaisesta lähipiiristä tai vapaa-ajan hyvistä tuttavuuksista. Eturistiriita ei välttämättä johda tietyn taloudellisen toimijan suosimiseen, mutta vaarantaa yritysten tasapuolisen kohtelun, minkä vuoksi eturistiriitojen poistaminen on hankintoja tekevien hankintayksiköiden velvollisuus. Vaikka eturistiriita ei sinällään täytä varsinaisten lahjusrikosten tunnusmerkistöä, on niiden tunnistamisella ja poistamisella tärkeä rooli julkisten varojen käytön tehokkuuden ja julkisen sektorin integriteetin turvaamisessa.

 

Kuvio 1: Hankintoihin liittyvän korruption ilmenemismuotoja. (CC BY 4.0 -license: Minna Kimpimäki)

Viime vuosina vastuuta julkisista palveluista on siirretty enenevissä määrin valtion ja kunnan viranomaisilta ja liikelaitoksilta niiden omistamille osakeyhtiöille. Nämä julkisyhteisöjen omistamat yhtiöt jäävät monilta osin sääntelyn tasolla väliinputoajan rooliin ja siksi niitä voidaan pitää korruptiontorjunnan näkökulmasta ongelmallisina toimijoina. Ensinnäkin säännöt toiminnan läpinäkyvyydestä ja asiakirjajulkisuudesta eroavat merkittävästi riippuen siitä, onko kyse viranomaisesta vai yhtiömuotoisesta toimijasta (esimerkiksi kunnan kokonaan omistama osakeyhtiöstä). Virkarikossäännöksiä ei myöskään pääsääntöisesti sovelleta julkisyhteisöjen omistamien yritysten työntekijöihin, vaikka tällaiset yritykset rinnastuvat hankintapäätöksiä tehdessään usein käytännössä enemmän viranomaiseen kuin yksityiseen elinkeinonharjoittajaan.

Lahjusrikokset

Lahjusrikokset ovat varsin harvinaisia Suomen tuomioistuimissa. Annettuja lahjusrikostuomioita tarkasteltaessa lahjonnasta piirtyy tietynlainen kuva: kyse on usein ollut esimerkiksi kestityksen, matkojen, tavaroiden tai palvelujen antamisesta virkamiehelle. Lapin yliopiston tutkijaryhmän tutkimus ”Lahjonta kansainvälisessä liiketoiminnassa – Sääntelyn, soveltamiskäytännön ja koulutuksen nykytila ja muutostarpeet” (Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2022:11) kuitenkin osoittaa, ettei lahjonnan koko kuva tyhjenny tähän. Lahjonnassa voi olla kyse myös isojen kansainvälisten konsernien liiketoimiin liittyvistä lahjontateoista.

Suomessa kansainväliseen liiketoimintaan liittyvää lahjontaa on käsitelty viidessä tapauksessa. Kaikki nämä tapaukset liittyivät kansainvälisten konsernien harjoittamaan ulkomaankauppaan ja tiettyyn ulkomaisen valtion tai valtiollisen tahon tekemään hankintaan. Kaikissa tapauksissa oli väitetyn lahjuksen antajan ja vastaanottajan lisäksi mukana jonkinlainen välittävä taho – esimerkiksi konsulttitoimisto. Ulkomaisia, väitetysti lahjuksia vastaanottaneita tai välittäneitä tahoja ei kuitenkaan näissä tapauksissa syytetty, vaan syytteissä oli kyse vain lahjuksen antamisesta epäiltyjen henkilöiden vastuusta.

  

Kuvio 2: Välittäjien käyttö kansainväliseen liiketoimintaan liittyvässä lahjonnassa. (CC BY 4.0 -license: Minna Kimpimäki)

Kaikissa näissä Suomessa käsitellyissä kansainväliseen liiketoimintaan liittyneissä lahjusrikostapauksissa lahjusrikossyytteet hylättiin viimeistään hovioikeudessa. Hylkäämisten taustalla olivat esimerkiksi ulkomaisen virkamiehen käsitteeseen liittyneet soveltamisvaikeudet tai se, ettei tapauksessa tuomioistuinten näkemyksen mukaan ollut esitetty riittävää näyttöä siitä, että väitettyjä lahjuksia olisi ylipäätään maksettu taikka siitä, että tapauksen vastaaja olisi kontrolloinut syytteessä tarkoitettujen maksujen suorittamista. Myös tietoisuuden ja tahallisuuden toteennäyttäminen osoittautui ongelmalliseksi. Suomen lahjusrikoslainsäädäntö ei näyttäisikään olevan ongelmitta sovellettavissa kansainvälisen liiketoiminnan yhteydessä tapahtuvan lahjonnan tyypillisiin muotoihin.

Monimuotoista ilmiötä torjuttava monimuotoisin keinoin

Lahjusrikossääntelyssä on kyse monimutkaisesta sääntelykokonaisuudesta, joka on monilta osin tulkinnanvarainen ja johon liittyvät vakiintuneet tulkinnat eivät kaikilta osin vastaa kansainvälisiä velvoitteita. Siksi myös tilanteen korjaamiseksi tarvitaan moninaisia toimenpiteitä – lainmuutoksia, koulutuksen ja tukimateriaalin kehittämistä sekä lain tulkintaa ja näytön arviointia ohjaavaa oikeuskäytäntöä.

Koska korruptio on monimuotoinen ilmiö, ei korruption torjuntakaan voi kuitenkaan tyhjentyä vain lahjusrikosten sääntelyyn ja tämän sääntelyn kehittämiseen. Tarvittavien toimenpiteiden moninaisuutta ilmentää valtioneuvoston periaatepäätös kansalliseksi korruptionvastaiseksi strategiaksi ja toimenpideohjelmaksi 2021–2023. Siinä nostetaan esiin erilaisia viranomaisrakenteisiin ja -yhteistyöhön, korruptiotietoisuuteen, läpinäkyvyyden lisäämiseen, lainsäädännön kehittämiseen ja tutkimuksen edistämiseen liittyviä toimia, joita korruption tehokas torjunta edellyttää.

Rikoslainsäädännön ohella korruption torjunnan kannalta keskeistä sääntelyä ovatkin esimerkiksi hankintaprosesseja, päätösten ja sidonnaisuuksien läpinäkyvyyttä, kirjanpitoa ja ilmoittajan suojelua (whistleblowing) koskevat olemassa tai valmisteilla olevat säännökset. Koska korruptio ja korruption torjunta ovat moniulotteisia ilmiöitä, myös korruptiota käsittelevää oikeudellista tutkimusta on tarpeen tehdä monilla eri oikeudenaloilla – esimerkiksi rikos-, hallinto-, virkamies- ja hankintaoikeudellisista näkökulmista.

Tärkeää on myös ylipäätään sen tiedostaminen, että korruptiota esiintyy myös Suomessa. Hyvä sijoittuminen lahjontaa ja korruptiota mittaavissa kansainvälisissä tutkimuksissa ei tarkoita sitä, etteikö korruption vastaisia toimia olisi tarpeen tehostaa myös Suomessa.