Lastuja oikeuden väärinkäytöstä

Kirjoittaja: Jaakko Markus (tutkija, väit.)

Tutkimusryhmä: Menettelyryhmä

Blogikirjoitus perustuu mahdollisen tulevan tutkimusartikkelin taustatyöhön.

Aluksi

Mitä yhteistä on rautapiikkisellä puuaidalla, perunavalmisteiden tullauksella ja suomalaisilla uusnatseilla? Yksi mahdollinen vastaus on oikeuden väärinkäyttö. Vaikka väitteitä oikeuden väärinkäytöstä esitetään melko usein, niitä harvemmin avataan sen tarkemmin. Pyrin lyhyesti valaisemaan käsitettä muutaman esimerkkitapauksen avulla.

Aluksi täytyy kertoa hieman perusteista. Oikeuden väärinkäytön kieltoa pidetään yleisenä oikeusperiaatteena, mutta mihin sitä tarvitaan? Usein lainsäädäntö sisältää abstrakteja säännöksiä, jotka eivät kohtele erilaisia tilanteita kyllin eri tavoin. Jottei näiden säännösten soveltaminen johtaisi absurdeihin tuloksiin, lainsoveltaja tarvitsee korjaavia oikeudellisia työkaluja; voidaan puhua oikeusjärjestelmän ”varoventtiileistä”.

Ensinnäkin lainsoveltaja pyrkii tulkitsemaan säännöstä sen päämäärien valossa, mikäli mahdollista (teleologinen tulkinta). Toiseksi jo lainsäädännössä voidaan varautua tietynlaisiin väärinkäytöksiin erityissäännöksillä: hyvä esimerkki on ulosottokaaren säännös keinotekoisten järjestelyjen sivuuttamisesta. Mutta jos kumpikaan työkalu ei ole käsillä tai riittävä, viimesijaisena keinona voidaan harkita yleistä periaatetta, siis oikeuden väärinkäytön kieltoa. 

Yksityisten väliset shikaanitilanteet

Oikeuden väärinkäytön tunnusmerkkejä on vaikea määritellä tavalla, joka olisi sekä tarpeeksi yleisluonteinen että käytännöllisesti hyödyllinen. Väärinkäyttö voi ilmetä vaikkapa siten, että yksityinen taho käyttää omaisuuttaan vahingoittaakseen toista yksityistä; tilannetta kutsutaan shikaaniksi. Oikeuden väärinkäytön kielto kehitettiinkin aluksi ranskalaisten naapuririitojen yhteydessä 1800- ja 1900-luvuilla. 

Esimerkiksi vuonna 1915 Cour de Cassation (Ranskan korkein oikeus) ratkaisi kuuluisan tapauksen Coquerel v. Clément-Bayard. Herra Clément-Bayard harrasti ilmalaivailua, ja hänen naapurinsa Coquerel päätti rakennuttaa sitä haittaavan aitarakennelman omalle maalleen lähelle tontin rajaa. Puurakennelma oli parhaimmillaan 16 metriä korkea, ja sen päällä oli teräviä rautapiikkejä. Kun rakennelma oli vahingoittanut ilmalaivaa, Clément-Bayard vaati vahingonkorvauksen lisäksi, että tuomioistuin velvoittaa Coquerelin purkamaan rakennelman. Tuomioistuinten mukaan maanomistajalla on oikeus käyttää maitaan rakennelmia varten, mutta tässä tapauksessa aidalla ei ollut muuta tarkoitusta kuin haitata naapuria, joten sen rakennuttamista pidettiin oikeuden väärinkäyttönä. Coquerel velvoitettiin poistamaan rautapiikit; laajempi vaatimus purkamisesta hylättiin, koska ilman piikkejä rakennelma ei ollut naapurille vahingollinen.

Oppi oikeuden väärinkäytöstä (abus de droit) omaksuttiin myös monilla muilla oikeudenaloilla ja muissa manner-Euroopan maissa. Esimerkiksi Saksan siviililakiin omaksuttiin ns. shikaanikielto (BGB § 226) jonka mukaan oikeuden käyttäminen on pätemätöntä, jos sen tavoitteena voi olla vain tuottaa vahinkoa toiselle. Tällainen sääntely ei kuitenkaan ratkaise oikeuden väärinkäytön ongelmia kattavasti: ensinnäkin sääntely koskee vain tietynlaisia oikeussuhteita, ja toiseksi sen soveltamisedellytystä saatetaan pitää liian rajoittavana.

Oikeusnormien kiertäminen

Toisinaan oikeuden väärinkäyttö toimii laajana yläkäsitteenä. Tällöin käsitteen alaan kuuluu shikaanitilanteiden lisäksi ns. lain kiertäminen. Tarkempi ilmaus olisi, että henkilö pyrkii välttämään tietyn oikeusnormin soveltumista tai keinottelemaan itsensä tietyn normin soveltamisalan piiriin. Oikeustieteessä ilmiöstä käytetään ranskalaisperäistä termiä fraude à la loi. Näissä tilanteissa väärinkäyttäjän välineenä voi toimia mikä tahansa oikeusnormisto (oikeus objektiivisessa mielessä), kun taas shikaanitilanteissa välineenä on ns. subjektiivinen oikeus. 

Objektiivisen oikeuden väärinkäyttöä on käsitelty lukuisissa EU-tuomioistuimen ratkaisuissa. Tyypillisesti kyse on siitä, että yhtiö havittelee omalaatuisilla keinoilla tukea tai verohelpotusta, joka perustuu EU-lainsäädäntöön. Merkittävä ennakkopäätös on Emsland-Stärke vuodelta 2000 (C-110/99). Tapaukseen sovelletun asetuksen mukaan yhtiö sai julkisista varoista tietyn tukisumman, kunhan se vei maataloustuotteita unionin alueen ulkopuolelle. Erään yhtiön perunavalmisteet kuljetettiin Saksasta Sveitsiin ja tullattiin rajalla, mikä asetuksen mukaan täytti viennin määritelmän. Pienen u-käännöksen jälkeen samat tuotteet vietiin samalla kyydillä takaisin ja myytiin Saksan markkinoilla. Yhtiö sai tuen, mutta myöhemmin Saksan viranomaiset pyrkivät perimään sen takaisin, ja asiassa pyydettiin ennakkoratkaisua EU-tuomioistuimelta. Koska asetuksessa ei tuolloin ollut erityissäännöksiä väärinkäytöksistä eikä tulkinnalla voitu sivuuttaa säännösten sanamuotoa, tuomioistuimen piti kehitellä oppeja EU-oikeuden väärinkäytöstä.

Tapauksessa Emsland-Stärke EU-tuomioistuin ensi kertaa määritteli EU-oikeuden väärinkäyttöä yleisellä tasolla. Väärinkäytön toteaminen edellyttää ensinnäkin, että toiminta muodollisesti kuuluu säännösten soveltamisalan piiriin muttei toteuta kyseisen säännöksen päämäärää. Toiseksi edellytetään, että toimijalla oli tarkoitus hankkia etua keinotekoisilla järjestelyillä. Toimijan subjektiivinen tarkoitus päätellään ulkoisten seikkojen perusteella. Keinotekoisuus voidaan ymmärtää niin, että järjestely olisi liiketaloudellisesti järjetön ja tarpeettoman monimutkainen, ellei se tuottaisi erityistä etua säännösten soveltamisalan vuoksi. Molemmat edellytykset ovat tulkinnanvaraisia, ja EU-tuomioistuin onkin pyrkinyt täsmentämään niitä monissa myöhemmissä ratkaisuissa (esim. Halifax C-255/02 ja Cussens C-251/16).

EU-tuomioistuimen ratkaisuissa on ollut kyse oikeusnormien kiertämisestä yksityisen tahon ja julkisyhteisön välisessä suhteessa. Kun verrataan näitä tapauksia yksityisten keskinäisiin shikaanitilanteisiin, voidaan havaita sisällöllisiä samankaltaisuuksia mutta myös eroja. Esimerkiksi naapurin haittaamisen yhteydessä tuntuu tarpeettomalta puhua keinotekoisista järjestelyistä tai normin soveltamisalasta, sillä kyse on pikemminkin ”liioittelusta” oikeuden käyttämisessä.

Perusvapaudet ja demokratian itsepuolustus

Kolmas esimerkki on kotimainen ja liittyy hyvinkin erilaiseen asiayhteyteen. Korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2020:68 koski yhdistyksen lakkauttamista. Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) oli rekisteröimätön yhdistys, jonka tavoitteena oli kansallissosialistinen valtiojärjestys. Tapauksessa sovellettiin lähinnä yhdistyslain 43 §:ää, jonka mukaan yhdistys voidaan lakkauttaa, mikäli sen tarkoitus on olennaisesti lain tai hyvien tapojen vastainen. Tuomioistuimet vastaanottivat todistelua ja havaitsivat, että tämä kriteeri täyttyi.

PVL yritti vielä vastustaa lakkauttamista vetoamalla yhdistymisvapauteen ja sananvapauteen. Korkein oikeus torjui tämän argumentin lausuen osuvasti, ”että vetoaminen yhdistymisvapauteen tai sananvapauteen parlamentaarisen demokratian alas ajamiseksi, kansallissosialistisen aatteen ajamiseksi taikka jonkin kansanryhmän solvaamisen tai panettelun oikeutukseksi on ensiksi mainittujen oikeuksien väärinkäyttöä, koska tavoitteena on kansanvaltaisten rakenteiden kumoaminen tai muiden perus- ja ihmisoikeuksien olennainen vähentäminen”. Näin ollen PVL lakkautettiin.

Ratkaisussaan korkein oikeus nojautui Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 17 artiklaan ja sen soveltamiskäytäntöön. Artiklan mukaan mikään ihmisoikeus ei suojaa toimintaa, jonka tarkoituksena on tehdä tyhjäksi jokin sopimuksessa tunnustettu oikeus tai vapaus tai rajoittaa niitä enemmän kuin sopimuksessa on sallittu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on viime aikoina soveltanut artiklaa paitsi uusnatsijärjestöjen, myös esimerkiksi jihadistijärjestöjen kohdalla. Artiklaa voi luonnehtia liberaalin demokratian itsepuolustusmekanismiksi.

Tapauksen KKO 2020:68 voi hahmottaa väärinkäytön kannalta niin, että yhdistys taustahenkilöineen käytti subjektiivisia perusoikeuksiaan vahingollisella tavalla. Toki toiminta oli vahingollista ennen kaikkea yhteiskuntaa eikä ainakaan suoranaisesti toisia yksityisiä kohtaan. Rakenteellisesti tapaus siis toisaalta muistutti Clement-Bayardin tapausta, toisaalta taas poikkesi siitä. Voidaan sanoa, että subjektiivisen oikeuden väärinkäyttö (abus de droit) on jokseenkin laajempi käsite kuin BGB § 226:n mukainen shikaani.

Lopuksi

Esimerkit antavat osviittaa siitä, kuinka monenlaisissa tilanteissa tavataan puhua oikeuden väärinkäytöstä. Suppea kirjoitus ei tietystikään voi antaa kattavaa kuvaa aihepiiristä.

Kaikissa esimerkkitapauksissa väärinkäyttö oli helposti havaittavissa, mitä tapahtuu harvoin. Oikeuden väärinkäytön toteaminen on itse asiassa hyvin poikkeuksellista. Näin kuuluukin olla, koska väärinkäytön kieltoa hyödyntäessään lainsoveltaja evää lakisääteisiä etuja ja toimii varsin ennakoimattomasti. Jos oikeuden väärinkäytön toteaminen ei olisi korkean kynnyksen takana, periaate itsessään saattaisi muodostua vahingolliseksi välineeksi. Keskustelu oikeuden väärinkäytöstä merkitsee siis tasapainottelua, jonka Alexandre Saydé on tiivistänyt osuvasti: ratkaisujen ei pidä olla liian ennakoimattomia, mutta ei myöskään absurdeja.

Oheislukemista aiheesta kiinnostuneille

Kulmala, Samuli (2022) Oikeuden väärinkäytön kielto, sananvapaus ja yhdistymisvapaus ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön ja tapauksen KKO 2020:68 valossa. Teoksessa Valittuja kysymyksiä rikos-, prosessi- ja vahingonkorvausoikeudesta II. Helsingin hovioikeus.

Linna, Tuula (2004) Oikeuden väärinkäytön kielto ja sen sovelluksia. Lakimies 4/2004, 622–638.

Saydé, Alexandre (2014) Abuse of EU Law and Regulation of the Internal Market. Bloomsbury.

Schammo, Pierre (2008) Arbitrage and Abuse of Rights in the EC Legal System. 14 European Law Journal, 351–376.

Wagrandl, Ulrich (2019) The prohibition to abuse one's human rights: A theory. 25 European Law Journal, 577–592.