Käyttövarkaus ja muita juridisia valkohäntäpeuroja

Kirjoittaja: Jaakko Markus (OTT, tutkijatohtori)

Tutkimusryhmä: Menettelyryhmä

Jaakko Markus

Hiljattain Helsingin Sanomat kertoi, kuinka epäjohdonmukaisia eräät vakiintuneet eläinten nimet ovat. Esimerkiksi valkohäntäpeura on oikeastaan kauris, ja myskihärkä kuuluu vuohieläimiin.[1] Eläintieteen tavoin myös oikeuskielessä pyritään nimeämään ilmiöt kuvaavasti ja johdonmukaisesti, mikä ei aina onnistu. Tässä pienessä esseessä esittelen muutaman vakiintuneen oikeuskielen termin, jotka ovat oikeussysteemin kannalta epäloogisia. Tarkastelun ulkopuolelle jätän maallikoille hämmentävät mutta oikeussystemaattisesti ongelmattomat termit. (Hyvä esimerkki on ylimuistoinen nautinta, joka liittyy kiinteistöoikeuden eikä väkijuomain alaan.) Sivuutan myös sellaiset juridiset valkohäntäpeurat, joiden taustalla on EU:n lainvalmistelukoneisto – siis EU:n terminologian ja vakiintuneen kotimaisen oikeuskielen jännite.

Rikoslain 28 luvun 9 a §:ssä säädetään rangaistus sille, joka ”ottaa luvattomasti käyttöönsä toisen moottorikäyttöisen kulkuneuvon”. Teon rikosnimike on moottorikulkuneuvon käyttövarkaus. Rikosoikeuden systeemissä luokitus ”varkaus” on lähtökohtaisesti varattu anastusrikoksille; anastustarkoituksessa henkilö ottaa toisen omaisuutta itselleen tai kolmannelle niin, että tilanne on tarkoitettu pysyväksi ja muistuttaa ulkoisesti omistusoikeutta. Systeemin lähtökohdat ilmenevät siitä, että anastusrikosten yleissäännös on varkaus (RL 28:1) ja käyttörikosten yleissäännös on luvaton käyttö (RL 28:7).

Tyypillisessä ”moottorikulkuneuvon käyttövarkaudessa” tekijä ajaa toisen autolla vähän aikaa ja hylkää sen tienposkeen. Tyyppitapauksessa kyse on selvästikin käyttö- eikä anastustarkoituksesta. (Toki auton ottamisessa voi olla kyse varkaudesta esimerkiksi silloin, kun tekijä vie auton talliinsa ja purkaa varaosiksi.)[2] Systeemin kannalta loogisempi rikosnimike olisikin moottorikulkuneuvon käyttörikos, mutta eduskunnan poliittinen tahto on ollut poiketa johdonmukaisesta kielenkäytöstä. Tommi Uschanov toteaa nokkelan poleemisesti:[3]

Varkaus-sanaan liittyy jonkinlaista mystistä pahuuden hohtoa, jota sanoihin ’luvaton käyttö’ ei sisälly. Autoihin ja muihin moottorikulkuneuvoihin taas vastaavasti näyttää liittyvän jonkinlaista maagista hyvyyden hohtoa […]. Tästä on seurauksena, että varkaus-sana halutaan ulottaa tarkoittamaan asioita, joita se yksinkertaisesti ei tarkoita […].

Toisenlainen ja lievempi epäjohdonmukaisuus koskee kollegani Anssi Kärjen mukaan termiä pakkohuutokauppa, joka esiintyy lukuisissa laeissa (esim. osakeyhtiölain 3 luvun 8 §:ssä). Termi liittyy ulosmitatun omaisuuden myyntiin eli kansankielisesti vasaran alle joutumiseen.  Ulosottoa koskeva laki, ulosottokaari, ei kuitenkaan pääsääntöisesti käytä tätä ilmausta.
Ulosottomiehen toimittama julkinen huutokauppa ei myöskään ole ainoa ulosottokaaren mukainen myyntitapa, vaan ulosottomies voi myydä omaisuutta myös vapaamuotoisesti tai delegoida myynnin yksityisen toimeksiantajan hoidettavaksi. Ulosottokaaren 5:1:n mukaan muiden lakien viittaukset pakkohuutokauppaan koskevat huutokauppaa ja soveltuvin osin muitakin ulosottokaaren mukaisia myyntitapoja. Niinpä lainsäädännössä pakkohuutokauppa voi tarkoittaa sellaistakin ulosottomyyntiä, joka tapahtuu ilman huutokauppaa.[4] Tämä harhaanjohtavuus ei johtune poliittisesta mieltymyksestä vaan luultavammin siitä, että kaikkien lakiviittausten läpikäyntiä ja muokkaamista ei pidetty tarkoituksenmukaisena.

Toisinaan juridiset termit ovat hyvin perinteikkäitä, eikä niistä hennota luopua, vaikka ne vähitellen käyvät yhä epäloogisemmiksi. Varatuomarin arvonimi juontaa juurensa 1700-luvulta ja myönnetään juristeille, jotka ovat suorittaneet vuoden mittaisen tuomioistuinharjoittelun.

Nykyään tuomareiksi kutsutaan henkilöitä, jotka kuuluvat tuomioistuimen kokoonpanoon ja ratkaisevat siinä asioita. Tuomareita ovat ennen kaikkea lainoppineet virkatuomarit, ja lisäksi käsitteen alaan kuuluvat myös mm. maallikkotuomarit eli lautamiehet.[5] Useimmat varatuomarit taas toimivat asianajotehtävissä tai syyttäjänlaitoksessa. Ei myöskään (onneksi) ole olemassa mitään tuomioistuinten ”varamiespalvelua”, jonka kautta varatuomari päätyisi pikahälytyksellä tuuraamaan virkatuomaria tuomioistuimessa. Näistä syistä varatuomari on jokseenkin epälooginen ja harhaanjohtava termi; kuvaavampi ilmaus voisi olla ”tuomioistuimessa harjoitellut”. (Näppärä nimitys ”tuomarikoulutettu” on varattu asessoreille, joiden koulutusohjelma on pidempi ja vaativampi.) Ruotsissa varatuomaria vastaavasta arvonimestä vicehäradshövding luovuttiin jo 1920-luvulla.[6]

Pikainen katsaus osoittaa siis, että kotoperäisessä oikeuskielessä on ”juridisia valkohäntäpeuroja”, jotka johtuvat muun muassa perinnerakkaudesta, säädöshuollon kustannuksista ja poliitikkoja viehättävästä sanamagiasta. Eläinten nimien ja oikeuskielen rinnastusta ei toki pidä ymmärtää liian kirjaimellisesti. Eläinlajien sukulaisuussuhteet voidaan nykyisin määrittää DNA-sekvenssejä vertailemalla, mikä vähentää epätarkan inhimillisen harkinnan vaikutusta lajien luokitteluun. Perinteisen nimistön epäjohdonmukaisuus johtuukin usein siitä, että von Linné ynnä muut menneiden vuosisatojen luonnontieteilijät joutuivat perustamaan luokittelunsa lajien ulkoisiin ominaisuuksiin.[7]

Sen sijaan oikeudellinen käsitejärjestelmä ei voi nojata mihinkään ihmismielen ulkopuoliseen kriteeriin arvioidessaan esimerkiksi, paljonko ilmiö X muistuttaa vaikkapa ”varkautta” tai ”tuomaria”. Apuna on lähinnä jurisprudentia eli sukupolvien mittaan kasautunut oikeustieteellinen viisaus – jota toki päivitetään arvokäsitysten ja yhteiskuntaolojen muuttuessa. Tällainenkin käsitejärjestelmä on tyypillisesti kyllin jäsentynyt, jotta sen avulla voidaan tunnistaa pääsääntöjä kunnioittava oikeuskieli ja pääsäännöistä poikkeavat anomaliat.  

---

[1] Niko Kettunen: Ei nimi eläintä pahenna, mutta jotkin nimet hämäävät. HS 1.5.2023.

[2] Ks. Tapio Lappi-Seppälä ym.: Rikosoikeus. Alma Talent 2022, s. 877–880, 911–912.

[3] Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus. Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä. Teos 2010, s. 175.

[4] Ks. Tuula Linna – Tatu Leppänen: Ulosotto-oikeus II. Ulosmittaus ja myynti. Alma Talent 2015, s. 434–436.

[5] Ks. Antti Jokela: Oikeudenkäynti I. Alma Talent 2016, s. 315–317.

[6] Ks. Jyrki Virolainen, Ruotsin Högsta Domstolen, osa III. 5.2.2019. https://jyrkivirolainen-oikeus.blogspot.com/2019/02/134-ruotsin-hogsta-domstolen-osa-iii.html

[7] Ks. https://fi.wikipedia.org/wiki/Tieteellinen_luokittelu.