Tulisiko oikikseen pääsyn olla helppoa? Vertailevia havaintoja Suomesta, Ranskasta ja Saksasta

Kirjoittaja: Anssi Kärki (OTT, yliopistonlehtori)

Anssi Kärki

Hiljattain saimme tiedekuntaamme vieraita. Ranskasta ja Saksasta saapui kaksi ammattituomaria, jotka osana EJTN (European Judicial Training Network) -tuomarivaihto-ohjelmaa kävivät tutustumassa opetukseemme ja tutkimukseemme. Kuten tapana on, keskustelu kääntyi nopeasti eri maiden järjestelmien vertailuun. Keskustelu kävi vilkkaana koko aamupäivän, mutta jotkin ajatukset jäivät itämään niin vahvoina, että ne oli saatava paperille luettavaksenne.

Huomasimme melko nopeasti, että suomalaisissa oikeustieteissä omaksuttu järjestelmä on ankara tiedekuntiin hakeville opiskelijoille mutta joustava jo sisään päässeille. Saksan ja Ranskan järjestelmä taas on rakennettu päinvastaisessa järjestyksessä. Opinnot on siellä helppo aloittaa, mutta vain harva valmistuu. Lienee syytä tarkentaa, miten nämä järjestelmät on rakennettu.

Ranskassa yliopiston kurssille saa osallistua kuka vain kurssimaksun maksanut, joskaan kursseille ei ole rajatonta määrää paikkoja. Maksu on melko alhainen, noin sata euroa. Pääsykokeita ei siis ole ollenkaan! Tästä pisteestä eteenpäin järjestelmä kuitenkin ankaroituu. Opintojaksot on rakennettu siten, että opetusta annetaan tasaisesti koko lukukauden ajan.

Lukukauden päätteeksi järjestetään kaikki kirjalliset kokeet lyhyen ajanjakson aikana. Tenttejä saattaa olla jopa kahdeksan, osa pakollisia ja osa valinnaisia. Suoritustapana on pääsääntöisesti vain kirjatentti, eikä esimerkiksi esseitä tai muita kirjallisia tehtäviä juuri käytetä. Järjestely muistuttaa siis hyvin paljon kotimaista lukion opetusjärjestystä tenttiviikkoineen.

Tämä itsessään ei ole ankaraa tai tee opinnoista vaikeaa, vaan haasteet syntyvät tentittävän kirjallisuuden laajuudesta, tenttien surullisen kuuluisan korkeasta vaatimustasosta ja uusimismahdollisuuksien vähäisyydestä. Tentin saa toki uusia niin usein kuin haluaa, mutta uusinta järjestetään vain kerran vuodessa. Tentin uusimista joutuu siis odottamaan koko vuoden, minä aikana useimmat ehtivät jo unohtaa kaiken oppimansa.

Myöskään Saksassa yliopistoon ei ole pääsykokeita. Opetus on järjestetty samaan tapaan kuin Ranskassa. Opetusta annetaan koulumaiseen tapaan joka viikko, ja samaan aikaan pyörii useita kursseja. Luentojakson jälkeen opiskelijoille on varattu muutama viikko lukemiseen.

Lukujakson jälkeen järjestetään klassinen kirjallisuustentti. Muut suoritusmuodot ovat harvinaisia. Saman lyhyehkön ajanjakson sisällä tentitään kaikki lukukauden aikana pyörineet kurssit. Hylätyn arvosanan saaneet ovat tervetulleita uusimaan tentin, kun kurssi järjestetään seuraavan kerran.

Aivan yhtä ankaraksi ajanjakso ei kuitenkaan muodostu kuin Ranskassa. Oikeustieteellinen tutkinto sisältää Saksassa kaksi isompaa kokonaisuutta (Staatsexamen). Ensimmäisen läpäisseet saattavat saada töitä asianajotoimistoissa avustavissa tehtävissä tai yritysten lakiosastoilta. Varsinaisiin oikeudellisiin ammatteihin (Volljurist / Assessor) ensimmäinen tentti ei kuitenkaan riitä. Niihin vaaditaan molempien läpäiseminen.

Vierailijamme arvioivat, että oikeustieteellisen kurssit aloittaneista opiskelijoista noin puolet karsiutuvat lopulta pois opintojen vaativuuden vuoksi.

Verrattuna näihin järjestelmiin kotimainen oikeustieteellinen koulutus on huomattavasti joustavampi ja suopeampi. Mikään leporetriitti se ei missään nimessä ole, eikä sen sellainen kuulukaan olla. Kurssien vaatimustaso pyritään pitämään korkealla, mutta vastaavaa eliminointiin tähtäävää kulttuuria meillä ei ole.

Samoin suoritusmuotoja on monipuolisemmin. Opiskelupaikan vastaanottamisen jälkeen voi olla melko varma valmistumisesta ainakin jollain aikavälillä. Kenties suurin ero on, että tenttien uusiminen on meillä huomattavasti helpompaa kuin Saksassa ja Ranskassa. Lapin yliopistossa on tätä kirjoitettaessa mahdollista yrittää kutakin pakollista tenttiä neljä kertaa vuodessa. Vaikuttaisikin tämän vertailun pohjalta siltä, että Suomessa pidetään parempaa huolta opiskelijoista heidän päästyään sisään yliopistoon. Ainakin eräs vierailijoistamme muotoili asian näin.

Suomen järjestelmän ankaruus sijoittuu yliopisto-opintojen aivan alkuun – tai oikeammin aikaan ennen yliopistoon pääsyä. Halukkaiden opiskelijoiden karsinta yhteisvalinnassa tapahtuu ylioppilastodistuksen avulla tai pääsykokeella. Prosessi saattaa olla turhauttava, ja se johtaa monella hukkaan heitettyyn luku-urakkaan.

Luku-urakka kuitenkin pääsykokeen osalta kestää oikiksen tapauksessa vain kuukauden, ainakin jos asiaa katsoo uusimman pääsykoemateriaalin julkaisemisen kannalta. Tieto opiskelupaikasta on varma, eikä sitä juuri koskaan voida tulevalta juristilta riistää, ja miltei kaikki valmistuvat. Saksan ja Ranskan malleissa tutkinnon kannalta hyödyttömäksi jäänyt opiskelu saattaa jatkua huomattavasti pitempäänkin. Väliinputoajia voisi tällaisessa järjestelmässä olettaa olevan enemmän.

Suomessa on myös paljon kritisoitu sitä, että pääsykokeet ruokkivat lukioissa ja sen jälkeen valmennuskurssitoimijoita, ja että näin yliopistoon pääsee sisään rahalla. Myös Saksassa tällaiset kurssittajat ovat olemassa, mutta ne tarjoavat tenttejä varten lisäopetusta oikeustieteellisen opiskelijoille. Sama kritiikki opintomenestyksen ostamisesta osuu siis myös sikäläiseen järjestelmään.

Päätelmänä tästä kaikesta voisi esittää, että kaikissa kolmessa järjestelmässä on puolensa ja heikkoutensa. Tällainen lopputulos olisi kuitenkin melko tylsä ja sovitteleva. Siksipä uskaltaudun vetämään tässä kotiin päin ja toteamaan pitäväni suomalaisesta järjestelmästä enemmän. Mielestäni on parempi ottaa vähemmän opiskelijoita mutta tarjota heille parempi kokemus. Kärkevin päätelmäni tästä on kuitenkin se, etten aio enää ottaa tosissani kenenkään valituksia siitä, ettei pitämiäni tenttejä voi uusia syksyisin.