Tuomioistuimelle valehtelusta

Kirjoittaja: Jaakko Markus (OTT, prosessioikeuden yliopistonlehtori)

Jaakko Markus

Onnistunut oikeuden jakaminen edellyttää, että tuomioistuimella on kyllin luotettava käsitys niistä tapahtumista, joita oikeusjuttu koskee. Siksi valtiovalta on yrittänyt eri tavoin ehkäistä palturia oikeudenkäynnissä. Menneinä aikoina vedottiin uskonnollisiin tunteisiin: käräjäjumalanpalveluksia pidettiin vuoteen 1970 saakka, ja todistaja saattoi vannoa valan Jumalan nimeen vielä vuonna 2015. Nykyisin oikeusjärjestelmä käyttää maallisia kannustimia.

Kirjoitus on lyhyt yleiskatsaus siihen, millaisen totuusvelvollisuuden Suomen oikeus asettaa kullekin oikeudenkäynnin toimijalle. Myös valehtelun seuraamuksia käsitellään lyhyesti. Valehtelulla tarkoitan sitä, että henkilö antaa tietoisesti totuudenvastaisen lausuman – siis lausuu asiasta vastoin parempaa tietoaan. Itse totuuden käsite on kimurantti, mutta sillä on tietty kova ydin. On totta esimerkiksi, että minulla on kaksi kättä, ja epätotta, että minulla olisi pelaajasopimus Real Madridin kanssa.

Esitystä täytyy eritellä sen mukaan, onko kyse asianosaisesta, todistajasta vai avustajasta/asiamiehestä. Asianosaisen käsitettä pitää edelleen eritellä: riitajutussa asianosaisia ovat kantaja ja vastaaja, rikosjutussa taas syytetty, syyttäjä ja asianomistaja (arkikielessä uhri). Jotta kirjoitus ei paisu liiaksi, en käsittele hakemusasioiden tai hallintolainkäyttöasioiden erityispiirteitä.

Riita-asian asianosainen toimii ensinnäkin vetoamisroolissa: kantaja esittää faktaväitteitä kannekirjelmässä ja vastaaja (mahdollisesti) vastauksessa. Lisäksi heitä voidaan kuulla jutun pääkäsittelyssä todistelutarkoituksessa. Kummassakaan roolissa asianosainen ei saa valehdella, mutta vetoamisroolissa totuusvelvollisuus on hieman suppeampi. Koska asianosaiset määrittävät riidan kohteen, he saavat valikoida, mihin faktoihin vetoavat; vetoamisroolissa ei tarvitse avata ”koko totuutta”.

Rikosprosessissa syyttäjän virkavelvollisuuksiin kuuluu objektiivisuus. Sen sijaan asianomistajan totuusvelvollisuuteen liittyy kiperiä kysymyksiä. Kun häntä kuullaan esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä, hän ei saa valehdella – esimerkiksi kertoa rikoksesta aiheutuneen vahinkoa, joka oli syntynyt muulla tavoin. Asianomistaja saa kuitenkin olla kertomuksessaan jokseenkin valikoiva, kunhan hän ei salaa mitään olennaisia tietoja. Salailua olisi esimerkiksi jättää kertomatta, että rikospaikalla oli hänen ja syytetyn lisäksi joku kolmaskin henkilö.

Syytetylle ei ole säädetty totuusvelvollisuutta. Länsimaisissa oikeusvaltioissa on vakiintuneesti ajateltu, että olisi kohtuutonta vaatia totuudenmukaisia lausumia henkilöltä, jolle viranomaiskoneisto vaatii rangaistusta. Epäillyn ja syytetyn ns. itsekriminointisuoja merkitseekin kahta asiaa: Hän saa halutessaan vaieta. Jos hän päättää lausua jotain, hän saa valehdella. Syyllisyyttä tukevan näytön kerääminen on poliisin ja syyttäjän tehtävä, ja jos nämä eivät onnistu, tuomio on vapauttava. Emme tiedä, moniko näytön puutteen vuoksi vapautettu henkilö on todellisuudessa tehnyt syytteessä kuvatun teon. Joskus esiintyy myös päinvastainen ongelma: henkilö tunnustaa rikoksen, jota ei ole tehnyt, ja saa syyksilukevan tuomion. Totuudenvastaisiin tunnustuksiin voi altistaa esimerkiksi epäillyn nuori ikä tai poliisin kyseenalainen kuulustelutapa.

Todistajan totuusvelvollisuus tulee ilmi totuusvakuutuksesta: hän lupaa kertoa ”kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta.” Totuusvelvollisuus ei ole kohtuuton ottaen huomioon, että henkilö saa kieltäytyä todistamasta monissa tilanteissa. Esimerkiksi liikesalaisuuksista ja läheisten henkilöiden rikoksista saa vaieta.

Mitä tulee avustajiin ja asiamiehiin, ensinnäkin asianajajien itsesääntely eli hyvä asianajajatapa määrää: ”Asianajaja ei saa antaa tuomioistuimelle lausumia, jotka hän tietää paikkansapitämättömiksi, eikä kiistää, minkä tietää todeksi”. Täytyy muistaa, että asianajajan pääasiallinen tietolähde on oma asiakas ja että hänellä ei pääsääntöisesti ole velvollisuutta tarkistaa asiakkaan antamia tietoja muista lähteistä. Tämä vähentää merkittävästi todennäköisyyttä, että asianajaja tietäisi päämiehensä väitteen totuudenvastaiseksi. Olennaisesti samanlaiset velvollisuudet koskevat ns. lupalakimiehiä ja julkisia oikeusavustajia.

Jos henkilö laiminlyö totuusvelvollisuuden, monenlaiset seuraamukset ovat mahdollisia. Todistajaa koskee rikoslain säännös perättömästä lausumasta tuomioistuimessa. Säännöksen soveltaminen edellyttää totuudenvastaisen tiedon antamista (tai laitonta salaamista) ja tahallisuutta (poikkeuksena erityissäännös: tuottamuksellinen perätön lausuma tuomioistuimessa). Asianosainen ei nykyisin voi syyllistyä perättömään lausumaan tuomioistuimessa. Sen sijaan tuomioistuimessa valehteleva asianosainen voi syyllistyä petokseen: tällöinhän tuomioistuinta erehdytetään antamaan ratkaisu, josta on taloudellista vahinkoa vastapuolelle. Juristislangissa puhutaan prosessipetoksesta (ks. Markus – Paukku 2023). Rangaistavaa ei ole, että asianosainen painottaa ja tulkitsee tulkinnanvaraisia asioita omaksi edukseen; rangaistavaa on tahallaan väittää mustaa valkoiseksi.

Perätön lausuma tuomioistuimessa ja prosessipetos ovat vaikeasti näytettäviä rikoksia. Prosessipetoksesta on kuitenkin tuomittu esimerkiksi entinen maastohiihtäjä, joka STT:n vuoden 1998 dopinguutisen jälkeen kunnianloukkausoikeudenkäynnin asianomistajana antoi salailevuudessaan valheellisen kertomuksen; perättömyys paljastui vuoden 2001 Lahden dopingskandaalin jälkeen. Valehtelu voi aktivoida muitakin rikoslain pykäliä, joihin en tässä kirjoituksessa paneudu.  Jos asianajaja rikkoo hyvää asianajajatapaa, valvontalautakunta voi määrätä hänelle kurinpidollisen seuraamuksen. Niistä ankarimpia ovat Suomen Asianajajista erottaminen ja seuraamusmaksu.

Ratkaisutoiminnan kannalta ei yleensä ole kohtalokasta, jos joku prosessitoimija valehtelee. Tämä johtuu jo oikeudenkäynnin arkkitehtuurista, jossa tuomioistuin kuulee kumpaakin osapuolta ja ottaa vastaan erinäisiä todisteita. Oikeudenkäyntiä onkin verrattu kahden osapuolen tennisotteluun, jossa pelaajat vuorotellen lyövät palloa toisen puolelle ja tuomari katsoo mittelöä päältä. Rinnastus on monin tavoin kehno. Toisinaan osapuoli, joka on oikeassa, ei lainkaan osaa tai halua ’pelata’. Tuomioistuimissa on – onneksi harvoin – nähty esimerkiksi olemattomien saatavien velkomuskanteita: Kantajayhtiö vaatii tuulesta temmatun velan maksamista, ja jos vastaaja ei huomaa tai uskalla vastustaa kannetta (esim. oikeudenkäyntikulujen pelossa), tuomioistuin saattaa ratkaista asian kantajan eduksi tutkimatta asian taustaa enemmälti. Tällaista ns. summaarisen menettelyn väärinkäyttöä on tarkasteltu Kilpailu- ja kuluttajaviraston uudessa tutkimusraportissa (Luukinen ym. 2025). On mielenkiintoista nähdä, nostetaanko toiminnasta petossyytteitä. Laajemmin ajateltuna tällaiset esimerkit alleviivaavat sitä, että asianosaisella pitäisi olla mahdollisuus saada asiantuntevaa oikeudellista apua kohtuulliseen hintaan. Ilman juristin apua pelissä ei pärjää.

Kirjoituksessa on käsitelty totuusvelvollisuutta ja seuraamuksia lähinnä oikeussääntöjen tasolla. Olisi kiehtovaa myös tietää, paljonko valehtelua tosiasiassa esiintyy tuomioistuimissa – ja milloin näkemyserot taas johtuvat havainnoinnin ja muistin inhimillisistä heikkouksista. Kysymys on erinomaisen vaikea.

Lähteet ja oheislukemisto:

Hupli, Tuomas: Would I lie to you? Valehtelu itsekriminointisuojan ongelmakohtana. Teoksessa Oikeutta oikeudenkäynnistä täytäntöönpanoon, Juhlajulkaisu Tuula Linna, toim. Juhana Riekkinen. Alma Talent 2017, s. 75–87.

Korkman, Julia: Muistin varassa. Oikeusprosessi ja totuus. S&S 2022.

Markus, Jaakko – Paukku, Eelis: Prosessipetos – erityisesti totuusvelvollisuuden, itsekriminointisuojan ja avustajan vastuun kannalta. Oikeustiede-Jurisprudentia 2023, s. 145–211.

Lappalainen, Juha: Asianosaisen totuusvelvollisuudesta siviiliprosessissa. Defensor Legis 6/2001, s. 993–1003.

Luukinen, Ari ym.: Summaarisen menettelyn epäkohdat ja mahdollinen väärinkäyttö kuluttajien velkomusasioissa. Kilpailu- ja kuluttajaviraston Tutkimusraportteja 4/2025.

Nousiainen, Kevät: Prosessin herruus. Suomalainen Lakimiesyhdistys 1993.

Viljanen, Pekka: Asianosaisen totuusvelvollisuudesta rikosprosessissa. Defensor Legis 6/2001, s. 1004–1025.

Perustuslain 73 § hybridimalli: Ongelma vai sopeutumiskyky?

Kirjoittaja: Markku Kiikeri (OTT/Dr.iur., eurooppaoikeuden yliopistonlehtori)

Markku Kiikeri

Suomen perustuslain 73 § mahdollistaa poikkeuslakien säätämisen viiden kuudesosan enemmistöllä. Säännös on historiallisesti perusteltu osa valtiosääntöä. Sen taustalla vaikuttivat muun muassa Suomen geopoliittinen asema ja erityiset turvallisuuspoliittiset tarpeet. Vuoden 1999 perustuslakiuudistuksessa pyrittiin normatiivisen oikeusvaltion vahvistamiseen, mutta 73 §:n säilyttäminen osoittaa käytännössä, että perustuslakiin jäi eräänlainen rakenteellinen ylijoustavuus. Tämä joustavuus mahdollistaa perusoikeuspoikkeukset poliittisella päätöksellä, mikä herättää kysymyksiä säännöksen oikeutuksesta nykypäivänä.

"Joustavuus" vaikuttaa siten pikemminkin perustuslakiin jääneeltä reliktiltä tai vähintäänkin poliittiselta kompromissilta. Rajalain kaltaisten "rajattujen" poikkeusten säätäminen ei saisi muodostua perustuslakivaliokunnan tulkintakysymykseksi – eikä se sitä useiden valtiosääntöasiantuntijoiden mukaan sellainen olekaan. Joka tapauksessa perustuslain säätämisessä saattoi tapahtua jonkinlainen oikeusjärjestelmän ennakkokontrollimekanismien yliarviointi. Kun nyt parlamentaarinen ennakkovalvonta ei siis näytä toimivan, syntyy vuonna 1999 pelättyä riskiä suurempi riski jälkivalvontaan siirtymisestä. Jälkivalvonnan realistinen käytännön toimivuus on taas varsin kyseenalaista. Kehitys näyttäisi johtavan siis itseasiassa toimeenpanovallan vahvistumiseen.

Voidaankin ajatella, että Perustuslain 73 §:n säilyttäminen vuoden 1999 uudistuksessa ilman riittävän kriittistä tarkastelua loi oikeusvaltiolle ennakoimattoman ongelman. Vaikka uudistuksen ensisijaisena tavoitteena oli perusoikeuksien vahvistaminen, poikkeuslakimekanismin säilyttäminen synnytti pysyvän jännitteen poliittisoikeudellisen järjestelmän sisälle. Tämä jännite korostuu erityisesti turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Uudistuksessa ei ehkä riittävästi huomioitu tai ennakoitu sitä, että 73 § voisi tulevaisuudessa mahdollistaa perusoikeuksien asteittaisen heikentämisen ”turvallistamisen” nimissä.

Walter Benjaminin ja Giorgio Agambenin teoriat poikkeustilasta ja oikeudellisesta väkivallasta tarjoavat kiinnostavan näkökulman siihen, kuinka 73 § on muuttunut välineeksi poikkeustilan jatkuvalle hallinnalle. Perusoikeudet eivät näyttäisi olevan ehdottomia, vaan neuvoteltavissa poliittisten ”realiteettien” mukaan. Tämä kehitys voi syventää oikeusvaltion kriisiä: perusoikeuksien suoja voidaan ohittaa ”väkivaltaisesti” poliittisen tarpeen perusteella. Tällöin perusoikeudet eivät enää toimi perustuslain takaamina yksilöllisinä suojakeinoina, vaan niistä tulee hallinnan välineitä. Nomi Claire Lazarin tutkimus poikkeustiloista osana poliittiseettistä järjestystä taas korostaa, että poikkeuslainsäädäntöä tulisi tarkastella poliittisen kokemuksen ja arvokonfliktien kautta ilman, että sitä pidetään kategorisesti moraali- ja oikeusnormien ulkopuolisena ilmiönä; lainsäätämisen ja valvonnan vastuullisuus, normaalin ja poikkeuksellisen hallinnon johdonmukaisuus ja jatkuvuus sekä moniarvoisuus voivat turvata tehokkaasti liberaalit arvot.

Institutionaalisen jännitteen ratkaisemiseksi perustuslain 73 §:n asema tulisi joka tapauksessa arvioida uudelleen ja harkita mekanismeja, joilla estetään 73 §:n mahdollistama oikeusvaltion asteittainen rapauttaminen ja ajautuminen ”oikeusvaltiopaniikkiin”. Mahdollisia uudistuksia voisivat olla 73 §:n soveltamisalan tarkempi määrittely, suhteellisuusperiaatteen sisällyttäminen lakiin tai ehdottomien perusoikeuksien suojaaminen poikkeuslainsäädännön ulottumattomiin. Suhteellisuusperiaatteen kirjaaminen 73 §:ään voisi vahvistaa välttämättömyyden ja vaihtoehdottomuuden arviointia, mutta se ei ehkä yksinään ratkaisisi esiin nousseita ongelmia. Eri vaihtoehtojen realistisuus edellyttää jatkotutkimusta.

Olennaista on kuitenkin tiedostaa ja kysyä: jos 73 § jää perustuslakiin sellaisenaan, muodostuuko Suomen oikeusjärjestelmä oikeusvaltiollisesti epäjohdonmukaiseksi hybridimalliksi, jossa normatiivinen oikeusvaltio ja poikkeusvaltion hallinta kietoutuvat toisiinsa? Vai voidaanko säännös vielä oikeuttaa oikeusjärjestelmän sopeutumiskyvyn nimissä?

Lastuja oikeuden väärinkäytöstä

Kirjoittaja: Jaakko Markus (tutkija, väit.)

Tutkimusryhmä: Menettelyryhmä

Blogikirjoitus perustuu mahdollisen tulevan tutkimusartikkelin taustatyöhön.

Aluksi

Mitä yhteistä on rautapiikkisellä puuaidalla, perunavalmisteiden tullauksella ja suomalaisilla uusnatseilla? Yksi mahdollinen vastaus on oikeuden väärinkäyttö. Vaikka väitteitä oikeuden väärinkäytöstä esitetään melko usein, niitä harvemmin avataan sen tarkemmin. Pyrin lyhyesti valaisemaan käsitettä muutaman esimerkkitapauksen avulla.

Aluksi täytyy kertoa hieman perusteista. Oikeuden väärinkäytön kieltoa pidetään yleisenä oikeusperiaatteena, mutta mihin sitä tarvitaan? Usein lainsäädäntö sisältää abstrakteja säännöksiä, jotka eivät kohtele erilaisia tilanteita kyllin eri tavoin. Jottei näiden säännösten soveltaminen johtaisi absurdeihin tuloksiin, lainsoveltaja tarvitsee korjaavia oikeudellisia työkaluja; voidaan puhua oikeusjärjestelmän ”varoventtiileistä”.

Ensinnäkin lainsoveltaja pyrkii tulkitsemaan säännöstä sen päämäärien valossa, mikäli mahdollista (teleologinen tulkinta). Toiseksi jo lainsäädännössä voidaan varautua tietynlaisiin väärinkäytöksiin erityissäännöksillä: hyvä esimerkki on ulosottokaaren säännös keinotekoisten järjestelyjen sivuuttamisesta. Mutta jos kumpikaan työkalu ei ole käsillä tai riittävä, viimesijaisena keinona voidaan harkita yleistä periaatetta, siis oikeuden väärinkäytön kieltoa. 

Yksityisten väliset shikaanitilanteet

Oikeuden väärinkäytön tunnusmerkkejä on vaikea määritellä tavalla, joka olisi sekä tarpeeksi yleisluonteinen että käytännöllisesti hyödyllinen. Väärinkäyttö voi ilmetä vaikkapa siten, että yksityinen taho käyttää omaisuuttaan vahingoittaakseen toista yksityistä; tilannetta kutsutaan shikaaniksi. Oikeuden väärinkäytön kielto kehitettiinkin aluksi ranskalaisten naapuririitojen yhteydessä 1800- ja 1900-luvuilla. 

Esimerkiksi vuonna 1915 Cour de Cassation (Ranskan korkein oikeus) ratkaisi kuuluisan tapauksen Coquerel v. Clément-Bayard. Herra Clément-Bayard harrasti ilmalaivailua, ja hänen naapurinsa Coquerel päätti rakennuttaa sitä haittaavan aitarakennelman omalle maalleen lähelle tontin rajaa. Puurakennelma oli parhaimmillaan 16 metriä korkea, ja sen päällä oli teräviä rautapiikkejä. Kun rakennelma oli vahingoittanut ilmalaivaa, Clément-Bayard vaati vahingonkorvauksen lisäksi, että tuomioistuin velvoittaa Coquerelin purkamaan rakennelman. Tuomioistuinten mukaan maanomistajalla on oikeus käyttää maitaan rakennelmia varten, mutta tässä tapauksessa aidalla ei ollut muuta tarkoitusta kuin haitata naapuria, joten sen rakennuttamista pidettiin oikeuden väärinkäyttönä. Coquerel velvoitettiin poistamaan rautapiikit; laajempi vaatimus purkamisesta hylättiin, koska ilman piikkejä rakennelma ei ollut naapurille vahingollinen.

Oppi oikeuden väärinkäytöstä (abus de droit) omaksuttiin myös monilla muilla oikeudenaloilla ja muissa manner-Euroopan maissa. Esimerkiksi Saksan siviililakiin omaksuttiin ns. shikaanikielto (BGB § 226) jonka mukaan oikeuden käyttäminen on pätemätöntä, jos sen tavoitteena voi olla vain tuottaa vahinkoa toiselle. Tällainen sääntely ei kuitenkaan ratkaise oikeuden väärinkäytön ongelmia kattavasti: ensinnäkin sääntely koskee vain tietynlaisia oikeussuhteita, ja toiseksi sen soveltamisedellytystä saatetaan pitää liian rajoittavana.

Oikeusnormien kiertäminen

Toisinaan oikeuden väärinkäyttö toimii laajana yläkäsitteenä. Tällöin käsitteen alaan kuuluu shikaanitilanteiden lisäksi ns. lain kiertäminen. Tarkempi ilmaus olisi, että henkilö pyrkii välttämään tietyn oikeusnormin soveltumista tai keinottelemaan itsensä tietyn normin soveltamisalan piiriin. Oikeustieteessä ilmiöstä käytetään ranskalaisperäistä termiä fraude à la loi. Näissä tilanteissa väärinkäyttäjän välineenä voi toimia mikä tahansa oikeusnormisto (oikeus objektiivisessa mielessä), kun taas shikaanitilanteissa välineenä on ns. subjektiivinen oikeus. 

Objektiivisen oikeuden väärinkäyttöä on käsitelty lukuisissa EU-tuomioistuimen ratkaisuissa. Tyypillisesti kyse on siitä, että yhtiö havittelee omalaatuisilla keinoilla tukea tai verohelpotusta, joka perustuu EU-lainsäädäntöön. Merkittävä ennakkopäätös on Emsland-Stärke vuodelta 2000 (C-110/99). Tapaukseen sovelletun asetuksen mukaan yhtiö sai julkisista varoista tietyn tukisumman, kunhan se vei maataloustuotteita unionin alueen ulkopuolelle. Erään yhtiön perunavalmisteet kuljetettiin Saksasta Sveitsiin ja tullattiin rajalla, mikä asetuksen mukaan täytti viennin määritelmän. Pienen u-käännöksen jälkeen samat tuotteet vietiin samalla kyydillä takaisin ja myytiin Saksan markkinoilla. Yhtiö sai tuen, mutta myöhemmin Saksan viranomaiset pyrkivät perimään sen takaisin, ja asiassa pyydettiin ennakkoratkaisua EU-tuomioistuimelta. Koska asetuksessa ei tuolloin ollut erityissäännöksiä väärinkäytöksistä eikä tulkinnalla voitu sivuuttaa säännösten sanamuotoa, tuomioistuimen piti kehitellä oppeja EU-oikeuden väärinkäytöstä.

Tapauksessa Emsland-Stärke EU-tuomioistuin ensi kertaa määritteli EU-oikeuden väärinkäyttöä yleisellä tasolla. Väärinkäytön toteaminen edellyttää ensinnäkin, että toiminta muodollisesti kuuluu säännösten soveltamisalan piiriin muttei toteuta kyseisen säännöksen päämäärää. Toiseksi edellytetään, että toimijalla oli tarkoitus hankkia etua keinotekoisilla järjestelyillä. Toimijan subjektiivinen tarkoitus päätellään ulkoisten seikkojen perusteella. Keinotekoisuus voidaan ymmärtää niin, että järjestely olisi liiketaloudellisesti järjetön ja tarpeettoman monimutkainen, ellei se tuottaisi erityistä etua säännösten soveltamisalan vuoksi. Molemmat edellytykset ovat tulkinnanvaraisia, ja EU-tuomioistuin onkin pyrkinyt täsmentämään niitä monissa myöhemmissä ratkaisuissa (esim. Halifax C-255/02 ja Cussens C-251/16).

EU-tuomioistuimen ratkaisuissa on ollut kyse oikeusnormien kiertämisestä yksityisen tahon ja julkisyhteisön välisessä suhteessa. Kun verrataan näitä tapauksia yksityisten keskinäisiin shikaanitilanteisiin, voidaan havaita sisällöllisiä samankaltaisuuksia mutta myös eroja. Esimerkiksi naapurin haittaamisen yhteydessä tuntuu tarpeettomalta puhua keinotekoisista järjestelyistä tai normin soveltamisalasta, sillä kyse on pikemminkin ”liioittelusta” oikeuden käyttämisessä.

Perusvapaudet ja demokratian itsepuolustus

Kolmas esimerkki on kotimainen ja liittyy hyvinkin erilaiseen asiayhteyteen. Korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2020:68 koski yhdistyksen lakkauttamista. Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) oli rekisteröimätön yhdistys, jonka tavoitteena oli kansallissosialistinen valtiojärjestys. Tapauksessa sovellettiin lähinnä yhdistyslain 43 §:ää, jonka mukaan yhdistys voidaan lakkauttaa, mikäli sen tarkoitus on olennaisesti lain tai hyvien tapojen vastainen. Tuomioistuimet vastaanottivat todistelua ja havaitsivat, että tämä kriteeri täyttyi.

PVL yritti vielä vastustaa lakkauttamista vetoamalla yhdistymisvapauteen ja sananvapauteen. Korkein oikeus torjui tämän argumentin lausuen osuvasti, ”että vetoaminen yhdistymisvapauteen tai sananvapauteen parlamentaarisen demokratian alas ajamiseksi, kansallissosialistisen aatteen ajamiseksi taikka jonkin kansanryhmän solvaamisen tai panettelun oikeutukseksi on ensiksi mainittujen oikeuksien väärinkäyttöä, koska tavoitteena on kansanvaltaisten rakenteiden kumoaminen tai muiden perus- ja ihmisoikeuksien olennainen vähentäminen”. Näin ollen PVL lakkautettiin.

Ratkaisussaan korkein oikeus nojautui Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 17 artiklaan ja sen soveltamiskäytäntöön. Artiklan mukaan mikään ihmisoikeus ei suojaa toimintaa, jonka tarkoituksena on tehdä tyhjäksi jokin sopimuksessa tunnustettu oikeus tai vapaus tai rajoittaa niitä enemmän kuin sopimuksessa on sallittu. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on viime aikoina soveltanut artiklaa paitsi uusnatsijärjestöjen, myös esimerkiksi jihadistijärjestöjen kohdalla. Artiklaa voi luonnehtia liberaalin demokratian itsepuolustusmekanismiksi.

Tapauksen KKO 2020:68 voi hahmottaa väärinkäytön kannalta niin, että yhdistys taustahenkilöineen käytti subjektiivisia perusoikeuksiaan vahingollisella tavalla. Toki toiminta oli vahingollista ennen kaikkea yhteiskuntaa eikä ainakaan suoranaisesti toisia yksityisiä kohtaan. Rakenteellisesti tapaus siis toisaalta muistutti Clement-Bayardin tapausta, toisaalta taas poikkesi siitä. Voidaan sanoa, että subjektiivisen oikeuden väärinkäyttö (abus de droit) on jokseenkin laajempi käsite kuin BGB § 226:n mukainen shikaani.

Lopuksi

Esimerkit antavat osviittaa siitä, kuinka monenlaisissa tilanteissa tavataan puhua oikeuden väärinkäytöstä. Suppea kirjoitus ei tietystikään voi antaa kattavaa kuvaa aihepiiristä.

Kaikissa esimerkkitapauksissa väärinkäyttö oli helposti havaittavissa, mitä tapahtuu harvoin. Oikeuden väärinkäytön toteaminen on itse asiassa hyvin poikkeuksellista. Näin kuuluukin olla, koska väärinkäytön kieltoa hyödyntäessään lainsoveltaja evää lakisääteisiä etuja ja toimii varsin ennakoimattomasti. Jos oikeuden väärinkäytön toteaminen ei olisi korkean kynnyksen takana, periaate itsessään saattaisi muodostua vahingolliseksi välineeksi. Keskustelu oikeuden väärinkäytöstä merkitsee siis tasapainottelua, jonka Alexandre Saydé on tiivistänyt osuvasti: ratkaisujen ei pidä olla liian ennakoimattomia, mutta ei myöskään absurdeja.

Oheislukemista aiheesta kiinnostuneille

Kulmala, Samuli (2022) Oikeuden väärinkäytön kielto, sananvapaus ja yhdistymisvapaus ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön ja tapauksen KKO 2020:68 valossa. Teoksessa Valittuja kysymyksiä rikos-, prosessi- ja vahingonkorvausoikeudesta II. Helsingin hovioikeus.

Linna, Tuula (2004) Oikeuden väärinkäytön kielto ja sen sovelluksia. Lakimies 4/2004, 622–638.

Saydé, Alexandre (2014) Abuse of EU Law and Regulation of the Internal Market. Bloomsbury.

Schammo, Pierre (2008) Arbitrage and Abuse of Rights in the EC Legal System. 14 European Law Journal, 351–376.

Wagrandl, Ulrich (2019) The prohibition to abuse one's human rights: A theory. 25 European Law Journal, 577–592.