Lapset vanhempien eron jälkeisessä vainossa – mitä viidessä vuodessa opittiin?

Kirjoittajat: Sanna Koulu (tutkijatohtori), Mirva Lohiniva-Kerkelä (hyvinvointioikeuden professori), Anna Nikupeteri (tutkijakohtori, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta) ja Merja Laitinen (sosiaalityön professori, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta)

Tutkimusryhmä: Hyvinvointioikeus

Sanna Koulu

Mirva Lohiniva-Kerkelä

Anna Nikupeteri

Merja Laitinen

Monitieteisiä näkökulmia lapsen asemaan

Lapin yliopiston toteuttamassa CAPS-hankkeessa (Lasten tietävä toimijuus yksityisissä, moniammatillisissa ja yhteiskunnallisissa prosesseissa – Tapauksena vanhempien eron jälkeinen vaino, Suomen Akatemia 308470) on tutkittu lasten kokemuksia ja tietävää toimijuutta tilanteissa, kun lapsen vanhempi vainoaa toista vanhempaa eron jälkeen. Hankkeen teemat ovat käsitelleet vainoamista lähisuhdeväkivallan muotona ja pakottavana kontrollointina sekä kysymyksiä muun muassa lasten uhriasemasta ja toimijuudesta vanhempien eron jälkeisen vainon tilanteissa. Keskeinen painopiste on ollut lapsen aseman ja oikeuksien toteutumisen tarkastelussa.

Hanke on toteutettu sosiaalityön, kasvatustieteiden luokanopettajakoulutuksen ja oikeustieteiden yhteistyössä. Monitieteisyys mahdollisti sen, että pääsimme tarkastelemaan tavallista syvemmin myös oikeuden käytäntöjä: yhdistämään oikeudellista, normatiivista perspektiiviä yhteiskuntatieteelliseen ja sosiaalityön laadullisempaan tarkasteluun. H.L.A. Hartin sanoin hankkeessa onkin vertailtu ja yhdistelty yhtäältä oikeuden sisäistä ja toisaalta oikeuden ulkoista näkökulmaa.

Vainosta ei ole olemassa yhtä yleisesti hyväksyttyä tai käytettyä määritelmää. Hankkeessa vaino on määritelty intensiiviseksi ja tavoitteelliseksi toiminnaksi, jossa lapsen vanhempi vainoaa toista vanhempaa. Vaino on uhria/kohdetta pakottavaa ja kontrolloivaa käyttäytymistä, jossa keskeistä on tekojen, kuten seuraamisen, uhkailemisen ja häirinnän, toistuvuus. 

Olemme lähestyneet vainoa erilaisten tutkimusaineistojen näkökulmaista. Aineistoa on kerätty lapsilta ja nuorilta, vainon kohteina olevilta äideiltä sekä ammattilaisilta, jotka kohtaavaan työssään vainoa kokevia perheitä. Keskeisen ulottuvuuden hankkeessa muodostaa oikeudellinen aineisto, joka koostuu perhesurmatapausten oikeudenkäyntiasiakirjoista ja vainoamista koskevista käräjäoikeuksien ratkaisuista. Keskeisenä tuloksena on, että lapset ovat eri tavoin osallisina vanhemman vainon toteuttamisessa ja he altistuvat eri muotoiselle väkivallalle. Vanhemman vaino aiheuttaa lapselle pelon ja turvattomuuden tunteita. (Nikupeteri & Laitinen 2015.) Äärimmillään vaino voi sisältää kuolettavan väkivallan riskin (Nikupeteri ym. 2017; Laitinen ym. 2020). 

Monitieteisyyden ansiosta CAPS-hanke on ollut omiaan valottamaan myös oikeuden rakenteiden sokeita pisteitä, kuten lasten aseman huomioimisen vaikeutta. Perheen sisäinen väkivalta koskettaa monin tavoin lapsia, vaikka he eivät olisi sen suoria uhreja. Oikeudellisissa menettelyissä lasten ääntä on kuitenkin vaikea kuulla ja lapset jäävät usein näkymättömiksi. 

Käräjäoikeusratkaisut linssinä oikeuden rakenteisiin

Hankkeen vainoamista koskeva käräjäoikeusaineisto vuosilta 2014—2017 on ainutlaatuinen. Aineiston valikointi määräytyi vuonna 2013 säädetyn vainoamisen kriminalisointisäännöksen (RL 24:7a) perusteella, ja se kattaa kaikkien Suomen käräjäoikeuksien antamat ratkaisut vainoamisesta säännöksen voimaantuloa seuranneen neljän vuoden ajalta (n=419). Tämä poikkeuksellisen kattava aineisto näyttää, miten vainoamisen kriminalisointi otettiin käyttöön tuomioistuimissa ja miten syyttäjät, asianosaiset mahdollisine avustajineen ja ennen kaikkea tuomioistuimet punnitsivat tuoreen kriminalisointisäännöksen kriteerejä.

Käräjäoikeuksien ratkaisujen perustelut rikosasioissa ovat toisinaan hyvinkin suppeita varsinkin tilanteissa, joissa syyte oli myönnetty. Osa ratkaisuista on puolestaan annettu pitkien ja laajaan näyttöön perustuvien käsittelyjen tuloksena. Siksi ratkaisut olivat sekä oikeudellisesta että sosiaalitieteiden näkökulmasta varsin erilaisia keskenään, eikä niiden perusteluista ole syytä vetää erityisen vahvoja lainopillisia johtopäätöksiä. Sen sijaan aineisto kokonaisuudessaan paljastaa haasteet rikosoikeudellisen kehyksen sovittamisessa eri tilanteisiin ja erityisesti ”näkymättömien” uhrien tunnistamiseen.

Lapsen asema käräjäoikeusratkaisuissa

Behavioral Sciences & the Law -lehdessä julkaisemassa artikkelissamme Does children’s fear matter? Evaluating children’s positions in Finnish court decisions on stalking (2022) analysoimme tarkemmin niitä aineiston ratkaisuja, joissa eron jälkeinen vaino kosketti jollain tapaa asianosaisten lapsia (n=127). Ratkaisuja tarkastellaan ennen kaikkea diskurssianalyysin keinoin, eli artikkelissa kysytään, miten lasten asema rakentuu käräjäoikeuksien perusteluissa.

Käräjäoikeuksien perusteluissa erottuu tällöin neljä eri kategoriaa, eli neljä eri tapaa nähdä lapset. 

• Ensimmäisessä kategoriassa (n=54) lapset jäivät taka-alalle perusteluissa, yksittäisten mainintojen varaan. 
• Toisen kategorian perusteluissa (n=32) lasten mukanaoloa selostettiin osana tapahtumien kuvausta. 
• Kolmannessa kategoriassa (n=27) lasten asema sai merkitystä sen arvioinnissa, miten lasten mukanaolo heijastui vanhempien ajatuksiin ja tunteisiin.  
• Neljäs kategoria oli lukumääräisesti pienin (n=14), mutta siinä lapset huomioitiin perusteluissa omana itsenään – osallisena tai toimijana tai asianomistajana.

Kolmessa ensimmäisessä kategoriassa lasten toimijuus oli niukkaa. Ensimmäiseen kategoriaan kuuluvissa tapauksissa lapset mainittiin, mutta heidän mukanaolollaan ei ollut merkitystä tosiasioiden tai teon tunnusmerkistön arvioinnissa. Tapauksissa syytetty saattoi perustella yhteydenottojaan yleisesti ”lasten asioiden” hoitamisella, tai lapsen olemassaolo ilmeni ohimennen muun asian yhteydessä. Toisen kategorian tapausten perusteluissa lapset tulivat puolestaan näkyvämmiksi, kun heidän toimintaansa tai mukanaoloaan selostettiin osana tapahtumien kuvausta. Perustelut olivat tässä kategoriassa hyvin faktuaalisia, eikä lasten kokemuksia tai osallisuutta arvioitu. Kolmannessa kategoriassa perusteluiden näkökulma laajentui selvemmin kokemuksellisten seikkojen, kuten koetun pelon tai ahdistuksen, arviointiin. Esimerkiksi lasten kokema pelko saatettiin mainita. Lasten kokemukset saivat kuitenkin tässä kategoriassa merkitystä ainoastaan siltä osin, kuin ne vaikuttivat aikuisten ajatuksiin tai kokemukseen; lapsen pelko saatettiin mainita esimerkiksi seikkana, jolla oli merkitystä asianomistajan kokemuksen kannalta.

Neljänteen kategoriaan kuuluvat tapaukset olivat varsin harvalukuisia. Ratkaisuilla ei ollut välttämättä muuta yhteistä, kuin että niiden perusteluissa lapsia kuvattiin ajattelevina ja tuntevina toimijoina. Monissa tähän kategoriaan kuuluvissa ratkaisussa lapset saattoivat olla jo teini-ikäisiä. Joissakin ratkaisuissa lapset olivat myös itse asianosaisasemassa, tyypillisesti ensisijaisen uhrin eli toisen vanhempansa rinnalla.

Vaihtoehtoisia näkökulmia oikeuteen

Rikosoikeudellinen menettely ei voi eikä sen pidäkään olla ensisijainen uhrien tukemisen tapa, sillä rikosoikeudellisen prosessin ensisijainen tavoite on toteuttaa ja rajata valtion pakkovallan käyttöä rikollisen teon jälkeen. Samalla rikosprosessiin liittyvät haasteet kertovat meille kuitenkin paljon siitä, mitä vaikeuksia oikeudella laajemmin ymmärrettynä on ottaa lasten asemaa haltuun.

Lapset ovat usein aikuista haavoittuvammassa asemassa, mutta samalla he ovat osallisia ja toimijoita itseään koskevissa asioissa. Parhaimmillaan käräjäoikeuksien ratkaisuperusteluista heijastuikin harkittu tasapainottelu näiden elementtien välillä.

Monitieteinen tieto lapsista vainon osallisina ja kokijoina on korostuneen tärkeää nykytilanteessa, kun väkivallan vastaisessa työssä mietitään myös oikeudellisia vaihtoehtoja ja ratkaisuja. Väkivallan vastainen työ on nyt kansallisesti hyvin vauhdissa, kun Suomessa toimeenpannaan muun muassa Istanbulin ja Lanzaroten sopimusten ihmisoikeusvelvoitteita.

Hankkeen keskeiset tulokset on koottu loppuseminaariin, joka toteutetaan verkkosivustona, kansainvälisenä keynote-puheiden sarjana. Kokonaisuutena tulokset valottavat sitkeän, eron jälkeen jatkuvan – ja esimerkiksi teknologian kautta arkeen kietoutuvan – väkivallan luonnetta. Siten ne auttavat myös hahmottamaan, miten palvelujärjestelmässä voitaisiin paremmin vastata lasten ja muiden uhrien tarpeisiin.

Kirjallisuus

Laitinen, M., Kauppi, A., Lohiniva-Kerkelä, M., Nikupeteri, A. & Lappi, C. 2020: Lasten sosiaalis-oikeudelliset asemat vainon ja perhesurmien konteksteissa. Oikeus 49 (2), 192–214.

Nikupeteri, A. & Laitinen, M. 2015: Children’s Everyday Lives Shadowed by Stalking: Postseparation Stalking Narratives of Finnish Children and Women. Violence and Victims 30 (5), 830–845.

Nikupeteri, A., Lappi, C., Lohiniva-Kerkelä, M., Kauppi, A. & Laitinen, M. 2017: Potentiaalisesti tappava parisuhde? Erotilanteen uhkaavuus ja uhrien suojaamisen edellytykset sukupuolistuneen väkivallan viitekehyksessä. Oikeus 46 (3), 290–309. 

Uusia tuulia hyvinvointioikeuden tutkimuksessa

Kirjoittajat: Mirva Lohiniva-Kerkelä (hyvinvointioikeuden professori) ja Kirsi-Maria Halonen (hyvinvointioikeuden professori)

Tutkimusryhmä: hyvinvointioikeus

Yksilön hyvinvoinnin oikeudellinen perusta on perus- ja viime kädessä ihmisoikeuksissa, joita julkisen vallan velvollisuutena on edistää ja turvata. Jokaiselle on esimerkiksi turvattava riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut, joista on säädettävä tarkemmin lailla. Hyvinvoinnin turvaaminen on ollut myös meneillään olevan sote-uudistuksen lähtökohta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä annetun lain (612/2021, 1 §) tarkoitukseksi määritellään väestön hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen ja ylläpitäminen sekä yhdenvertaisten, yhteen toimivien ja kustannusvaikuttavien sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden varmistaminen koko maassa.

Meneillään oleva uudistus ja jo aiemmin alkanut kehitys tuo mukanaan myös uudentyyppisiä oikeudellisia ongelmia. Yhä enemmän keskusteluun on noussut se, millaisilla järjestelmillä ja mekanismeilla yksilön oikeus tarpeenmukaisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin samoin kuin muut yksilön oikeudet turvataan. Milloin palvelut ovat riittäviä, miten julkinen sektori tuottaa sen järjestämisvastuuseen kuuluvat hyvinvointia edistävät palvelut ja millaisilla oikeudellisilla mekanismeilla kokonaisuutta ohjataan. Lähtökohta, että julkisen vallan on turvattava riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut on edelleen sama kuin aiemmin: palvelut on kuitenkin tuotettava kustannusvaikuttavasti ja tuottamistapoja on monia.

Yksi keskeinen sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämiseen ja tuottamiseen ja erityisesti niiden kustannuksiin liittyvä kysymys on se, miten yhteensovitetaan jokaisen oikeus tarpeenmukaisiin palveluihin ja palveluiden yhdenvertainen saatavuus, saavutettavuus ja riittävyys. Sosiaali- ja terveydenhuolto on järjestettävä sisällöltään, laajuudeltaan ja laadultaan sellaisena kuin asiakkaiden tarve kullakin alueella edellyttää. Toisaalta jokaisella on oikeus terveydentilansa edellyttämään lääketieteellisesti perusteltuun hoitoon tai oikeus tarpeidensa mukaisiin sosiaalihuollon palveluihin. Viime kädessä oikeuksien tosiasiallinen toteutuminen on sidoksissa käytettävissä oleviin resursseihin ja niiden oikeudenmukaiseen jakamiseen. 

Esimerkiksi terveydenhuollossa priorisointi, eli terveyspalveluiden ensisijaistaminen tai tärkeysjärjestykseen asettaminen, on viime vuosina noussut terveyspolitiikan keskiöön. Kasvavat   terveystarpeet ja rajalliset resurssit edellyttävät valintoja terveyspalveluista vastaavilta tahoilta. Terveydenhuollon palveluvalikoiman kannalta suurimmat haasteet liittyvät mahdollisuuksien ja talouden ristiriitaan. Tutkimustiedon lisääntyminen, geenitieto, uusien diagnostisten menetelmien, laitteiden ja hoitomuotojen kehittäminen laajalla rintamalla tuovat yhä uusia mahdollisuuksia. Näissä valinnoissa on erotettava potilaskohtainen arviointi ja väestötasolla tapahtuva arviointi: kullekin yksilöllisen tarpeen mukaisesti vai kaikille tietty palvelutaso yhdenvertaisesti. Vastaavien valintojen edessä ollaan myös sosiaalihuollossa. Miten resursseja jaetaan oikeudenmukaisesti ja kustannusvaikuttavasti samalla turvaten yksilön hyvinvointi, taloudellinen toimeentulo, sosiaalinen hyvinvointi sekä fyysinen ja psyykkinen terveys?  Miten valitaan ne, jotka saavat hoitoa tai miten arvotetaan eri sosiaalipalvelut: kohdennetaanko resursseja lastensuojeluun vai vanhusten hoivaan? Toistaiseksi nämä kysymykset resurssien jakautumisesta ja järjestelmän kustannusvaikuttavuudesta ovat oikeustieteellisessä hyvinvointipalveluita koskevassa tutkimuksessa jääneet vähemmälle huomiolle.

Hyvinvointipalvelurakenteet ja markkinarajapinta

Hyvinvointipalveluiden tuottamisen mallit ovat monipuolistuneet. Julkinen sektori voi tuottaa palveluita itse, ostaa niitä markkinoilta tai perustaa julkisen sektorin ja yksityisen markkinan rajapintaan yhtiöitä tuottamaan sellaisia palveluita, joita syystä tai toisesta ei voida tuottaa viranomaistoimintana tai ostaa yksityisiltä toimijoilta. 

Julkinen valta voi myös antaa niin sanotun palveluvelvoitteen yksityiselle toimijalle, mitä voidaan käyttää sellaisten yleistä etua turvaavien palveluiden osalta, joiden osalta vallitsee markkinapuute. Näitä tärkeitä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluita (SGEI) rahoitetaan tällöin julkisin varoin. Suomessa tätä SGEI palveluvelvoitejärjestelyä on käytetty toistaiseksi verrattain harvoin muun muassa sosiaaliseen asuntotuotantoon, rikosuhripäivystykseen ja saaristoasukkaiden liikkumisen turvaamiseen. Juuri annettu hallituksen esitys HE 198/2021 vp. Työkanava Oy:n perustamisesta on annettu SGEI sääntöjen perusteella. Tämän julkisen sektorin omistaman yhtiön tarkoituksena on työllistää heikossa työmarkkinatilanteessa olevia osatyökykyisiä viimesijaisena vaihtoehtona silloin, kun työllistyminen ei muutoin ole mahdollista. Myös erilaiset asiakkaan omaan valintaan kokonaan tai osittain perustuvat mallit, kuten palvelusetelimalli, jota käytetään muun muassa päivähoidon tai erilaisten kuntoutuspalveluiden järjestämiseen, on erityinen julkisen ja yksityisen sektorin rajapinnassa toimiva hyvinvointipalveluiden järjestämisen malli. 

Hupenevien taloudellisten resurssien ja kasvavan palvelutarpeen yhteensovittaminen edellyttää hyvinvointipalvelurakenteen jatkuvaa uudistumista. Suurten linjojen, kuten sote-uudistuksen lisäksi tarvitaan innovaatioita myös yksittäisten palveluiden vaikuttavuuden ja tehokkuuden lisäämiseksi. Tulosperusteiset palvelut ovat rantautuneet erityisesti sosiaali- ja terveyspalveluiden ulkoistuksiin. Sen sijaan, että korvaus palvelusta perustuisi tehtyihin suoritteisiin, tunteihin tai vuodepaikkoihin, on viime vuosina siirrytty kohti hyvinvoinnin hankintaa. Tällöin korvausperusteena käytetään asiakkaan hyvinvoinnin ja toimintakyvyn lisääntymistä, laitoksessa nukuttujen öiden tai palvelusuoritteiden määrän sijaan. Hyvinvoinnin ja palveluonnistumisen mittaamiseen perustuvat palkkiomallit kuitenkin edellyttävät toimiakseen hyvälaatuista dataa, tarkasti määriteltyjä mittareita ja niiden toteutumisen seurantaa. 

Uudenlaisia hyvinvointipalveluiden järjestämisen tapoja ja kannustinmalleja joudutaan kehittämään erityisesti niille sektoreille, joissa olemassa olevat palvelujärjestelmät ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Markkinoilla saatetaan löytää vastaus joihinkin ongelmiin, joita julkinen sektori ei ole kyennyt ratkaisemaan. Sosiaalista vaikuttavuusinvestointia (SIB Social Impact Bond) on viime vuosina käytetty muun muassa maahanmuuttajien nopeampaan työllistymiseen ja lastensuojelun tehostamiseen.[1] Mallissa yksityisen pääoman avulla ratkotaan vaikeita yhteiskunnallisia haasteita. Tulosperusteinen SIB-sopimus asettaa tarkat tulostavoitteet ja mittarit niiden toteutumisen seuraamiseen ja julkinen sektori maksaa vain etukäteen määritellyistä tuloksista.

Siirtymä julkisen sektorin viranomaistoiminnasta yksityisten markkinoiden varaan tai julkisen ja yksityisen markkinarajapintaan ei kuitenkaan ole ongelmaton. Vaikka uudenlaiset tuottamisen mallit voivat lisätä toimenpiteiden tehokkuutta ja julkisten palveluiden vaikuttavuutta, voivat hyvinvointipalveluiden ohjaaminen, valvonta ja läpinäkyvyys puolestaan heiketä. Yksityisoikeudelliset toimijat niiden omistusrakenteesta riippumatta tuottavat palveluita pääosin sopimusten nojalla. Sopimuksessa tuottajalle asetettujen vastuiden, velvoitteiden ja palvelun toteutumisen raportointivaatimusten tarkkarajaisuus ovat tärkeässä roolissa palvelun laadun varmistamiseksi, kun julkisuuslain soveltamisalarajoitusten vuoksi järjestämisvastuun omaavalla julkisen sektorin toimijalla tai hyvinvointipalvelunkäyttäjällä ei ainakaan toistaiseksi ole mahdollisuutta julkisuusperiaatteen turvin valvoa yksityisen palveluntuottajan toimintaa. 

Kehitystä on tapahtunut myös toiseen suuntaan. Kun hyvinvointipalveluita on enenevissä määrin siirretty markkinatoimijoiden toteuttavaksi, ovat samaan aikaan jotkut julkisen sektorin toimijat siirtyneet palveluiden myymiseen avoimille markkinoille. Tämä voi vaarantaa kilpailulaissa turvatun kilpailuneutraliteetin vaatimusta, jos julkisen sektorin elinkeinotoiminta vääristää tai estää kilpailua markkinoilla. Kilpailu- ja kuluttajavirasto on viime vuosina antanut useita ratkaisuja sosiaali- ja terveyspalveluiden tuottamiseen liittyvistä kilpailuneutraliteettikysymyksistä muun muassa ensihoidon ja kiireettömien potilassiirtojen, työterveyshuollon ja erilaisten sairaalapalveluiden osalta.

Hyvinvointioikeuden tutkimuksen moninaisuus tulevaisuudessa

Hyvinvointioikeutta on määritelty oikeudellisen tutkimuksen kokonaisuudeksi, jonka sateenvarjon alle kuuluvat yksilön elinkaaren aikaiset hyvinvointiin liittyvät oikeudelliset kysymykset.  Lähtökohdiltaan se on sidoksissa taloudellisiin, sosiaalisiin ja sivistyksellisiin perusoikeuksiin. 

Uudenlaiset hyvinvointipalveluiden tuottamisen mallit, kasvavat kustannukset ja niukat taloudelliset resurssit haastavat vanhan hyvinvointipalvelujärjestelmän rakenteita ja tuovat uusia tutkimuskysymyksiä myös oikeudelliseen hyvinvointitutkimukseen. Oikeustaloustiede ja palveluiden vaikuttavuusajattelu ovat rantautumassa hiljalleen terveyspalveluiden lisäksi myös sosiaalipalveluiden piiriin. Hyvinvointipalveluita tuotetaan viranomaistoiminnan lisäksi paljon myös markkinoiden varassa ja erilaisten julkisen ja yksityisen sektorin hybridimallien kautta. 

Hyvinvoinnin turvaamisessa on jatkossakin vahva perusta yksilöiden perusoikeuksien turvaamisessa. Riippumatta hyvinvointipalvelun toteutustavasta, on asiakkaalle turvattava tämän vaikutusmahdollisuudet palvelunsa sisältöön. Tämän turvaaminen toteutuu eri tavoin erilaisissa palvelurakenteissa. Toisaalta palvelumallien suunnittelussa on tärkeää huomioida yksilöiden oikeuksien toteutumisen lisäksi myös palveluiden vaikuttavuus ja julkisten varojen tehokas allokointi, mihin tarvitaan ymmärrystä markkinasääntelystä ja erilaisten mallien mahdollisuuksista ja rajoitteista. Lähitulevaisuudessa näitä kaikkia tavoitteita voidaan todennäköisesti edistää paremman datan, mittareiden ja tekoälyn mukanaan tuomin mahdollisuuksin. Hyvinvointioikeuden tulevaisuus näyttäytyykin varsin monioikeudenalaisena (ja monitieteellisenä) haasteena, jossa tutkijoiden välistä yhteistyötä tarvitaan yhteiskunnan kannalta tärkeiden kysymysten ratkaisemiseksi.

[1] https://tem.fi/sib-hankkeet