Visiting the forests of Inari

Author: Hannele Pokka, Professor of Practice (OTT)

Hannele Pokka

Voluntary forest certificates have long been in use in the forest sector. The most well-known of them are FSC (Forest Stewardship Council) and PEFC (Programme for the Endorsement of Forest Certification systems). PEFC and FSC are international forest certification systems that guarantee the origin of wood and forest products from responsibly managed forests, but the FSC has stricter requirements for biodiversity and conservation.

In Finland, the PEFC certificate is used by the majority of private forest owners and Metsähallitus (a state-owned land and water management enterprise). FSC forests cover approximately 2.5 million hectares, or about 12 per cent, of Finland's commercial forests. FSC monitors that certified companies comply with the FSC criteria. The organisation requires that the principle of FPIC (free, prior, informed, consent) is followed in forest felling that has an impact on the culture or traditional livelihoods of indigenous peoples.

A few days ago, I accompanied Subhra Bhattacharjee, Director General of the international organisation of the FSC, when she visited Inari to meet with Sámi reindeer herding cooperatives, representatives of Metsähallitus and the shareholders of the jointly owned forests of Inari and Utsjoki. In Northern Lapland, it has long been the case that forest companies have not bought wood from Northern Lapland. Felling in the old forests of the Sámi Homeland can cause unwanted reputational damage for companies. 

In Inari, there was a discussion about whether reindeer herders and owners of private forests who have a negative attitude towards deforestation could agree on where felling could take place. Would membership in the FSC help? 

Nanguniemi, Inari

The views were quite far apart. The reindeer herders considered that the forests of Northern Lapland have been intensively felled since the 1950s. The remaining state-owned old and natural forests should be protected. The shareholders of the jointly owned forest, on the other hand, said that their forests have been protected without a decision or compensation. Metsähallitus announced that it will not cut down forests if the reindeer herding cooperative opposes them. A representative of the Utsjoki jointly owned forest – the Utsjoki jointly owned forest is located in the municipality of Inari – said that the jointly owned forest had recently negotiated a small-scale felling by the local reindeer herding cooperative. The felling had been carried out in accordance with the consent and boundary conditions given by the reindeer herding cooperative.

We also visited Nanguniemi.  A luxury hotel is planned to be built at the tip of the peninsula, in the middle of a forest that is more than 300 years old.

Käsitykset veden omistajuudesta ja käyttötavoista murroksessa

Kirjoittaja: Tapio Koivula, Tutkijatohtori (OTT)

Matkustin kesäkuun lopulla Osloon osallistuakseni vesioikeuskonferenssiin (AIDA Water Law Conference 2026), jonka järjesti International Association for Water Law (AIDA) Oslon yliopistolla 24.-26. kesäkuuta. AIDA on pitkät perinteet omaava järjestö, joka toimii yhteistyöalustana veteen liittyvien ongelmien parissa työskenteleville juristeille ja ammattilaisille. Yhteiskunnallinen keskustelu kyseisestä aihepiiristä onkin tarpeen, sillä veteen liittyvät oikeudet ja oikeuskäytäntö koskettavat jokaista taustasta riippumatta.

Tapio Koivula

Professori Christina Voigt kiteytti osuvasti konferenssin keskeisen teeman omassa avauspuheenvuorossaan viittaamalla in dubio pro aqua-periaatteeseen. Tämä periaate merkitsee, että epäselvissä päätöksentekotilanteissa vesiresurssien suojelu tulisi asettaa etusijalle sillä olevan keskeisen ja välttämättömän roolin vuoksi kaiken elämän kannalta. Kyse ei ole pelkästään veden saatavuudesta vaan tasapainosta ja mittasuhteista – sekä veden puute että sen runsaus aiheuttavat ongelmia, kuten tulvat ja myrskyt ovat osoittaneet jo vuosituhansien ajan. Veden merkitys tulee siis ymmärtää laajemmin kuin ainoastaan juomaveden osalta.

En osallistunut konferenssiin ainoastaan kuunteluoppilaan roolissa, vaan pääsin myös esittelemään omaa ja työtovereideni tutkimusta, jota olemme työstäneet osana Safe Water for All (WaterFall)-hanketta. Tutkimustiimimme valmisteleman ensimmäisen artikkelin otsikkona on ”Public Power and the Right to Water: A comparative study of how public authorities govern water management in Finland, Slovenia, Belgium and the Netherlands”, ja siinä vertaillaan Suomen, Slovenian, Belgian ja Alankomaiden vesihallintojärjestelmiä oikeuden veteen ja kriisivalmiuden puitteissa. Aiheeseen liittyvä posterimme oli esillä lounastiloissa, joissa sain mahdollisuuden kertoa aiheesta lisää siitä kiinnostuneille. Erityisesti artikkelin oikeusvertaileva metodologia kiinnosti osallistujia, ja osalla oli myös henkilökohtaista kokemusta valittujen valtioiden oikeuskäytännöstä. Näistä keskusteluista sain paljon eväitä tutkimuksen jatkamiseen.

Konferenssin anti oli monipuolinen ja monitieteinen, sillä aiheet vaihtelivat oikeudellisista kysymyksistä aina veden riittävyyttä mittaaviin matemaattisiin malleihin saakka. Vaikka veteen liittyvistä ongelmista ja uhkakuvista puhuttiin paljon, konferenssin sisältö ei jäänyt kauhukuvien tasolle vaan sisälsi paljon tietoa käytännön ratkaisuista. Selväksi tuli erityisesti se, että käsitykset veden omistajuudesta, käyttötavoista ja kulttuurisista yhteyksistä ovat murroksessa. Ei ole yllättävää, että veden rooli on monella tapaa politisoitunut – ovathan veden hallinta- ja käyttötavat vahvasti liitoksissa valtioiden poliittisiin tavoitteisiin. Vesi mielletään myös enenevissä määrin osana yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja liitetään esimerkiksi osaksi ilmastotavoitteita, mikä korostaa veden sääntelyn globaalia luonnetta kansallisen lainsäädännön ohella. 

Muun muassa niin sanottu ”(ihmis)oikeus veteen” oli vahvasti esillä läpi konferenssin, mikä ilmentää veden uudenlaista käsitteellistämistä resurssista ihmisoikeusasiaksi. Keskustelussa veden rooli ihmisen perustarpeena luo perustan erillisten oikeuksien syntymiselle. Tiedon saatavuus, osallisuus päätöksenteossa, oikeussuojan saatavuus ja alueellinen yhteistyö katsottiin osiksi laajempaa ihmisoikeusdiskurssia. Ongelmana ”oikeuden veteen” toteutumisen kannalta voidaan nähdä esimerkiksi eriarvoisuus veden saatavuudessa kaupungissa ja maaseudulla asuvien välillä. Tämän ongelman ratkaisemisessa oikeudellisilla keinoilla katsottiin olevan merkittävä rooli.

Paneelikeskustelua oikeudesta veteen ja ruokaturvasta

Vaikka vesi on olennainen tekijä ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta, sillä on myös kiistaton rooli luonnonsuojelussa. Konferenssissa käsiteltiin muun muassa oikeutta veteen ilmastolainsäädännön näkökulmasta, valtioiden rajat ylittäviä velvollisuuksia veden kontekstissa, sekä tekoälydatakeskusten ympäristöhaittoja. Datakeskukset ovat erityisen kiistanalainen aihe niiden korkean vedenkulutuksen vuoksi. Yhtenä suurimmista haasteista näiden datakeskusten ympäristöhaittojen arvioimisessa on tilastojen hajaantuneisuus, koska sekä julkinen että yksityinen sektori ovat aktiivisia toimijoita niiden toiminnassa.

Workshop-tilaisuuksissa käsiteltiin myös merituulivoiman hyötyjä ja ympäristöhaittoja. Saksassa on valmistumassa tähän liittyen väitöstutkimus, jossa analysoidaan merituulivoiman yhteiskunnallisia hyötyjä, mutta myös niiden rakentamisesta, ylläpitämisestä ja purkamisesta aiheutuvia haittoja. Viimeisenä esimerkkinä konferenssin sisällöstä luonnonsuojelun osalta ovat niin sanotut luonnonmuodostelmien oikeudet (esim. jokien ja järvien oikeudet). Vaikka ajatuksella oli kannattajansa, sitä myös perustellusti kritisoitiin. Koska oikeudet sijoittuvat nimenomaan ihmisarvoon ja ihmisten tarpeisiin, luonnonsuojelu on paremmin ymmärrettävissä yhteisen hyvän kautta – onhan terve luonto niin ihmisen kuin ympäristönkin etu.

Kaiken kaikkiaan konferenssi tarjosi alustan vesiasioihin erikoistuneiden asiantuntijoiden väliseen verkostoitumiseen ja tiedon jakamiseen. Vaikka näkökulmia oli monia, osallistujia yhdisti tavoite käsitteellistää vesi kansainvälisten kokonaisuuksien valossa. Sekä kansallisella että kansainvälisellä oikeudella on suuri käytännön merkitys vesioikeuksien kehittämisessä, mutta kumpaakaan ei ole hyödynnetty vielä täydessä mitassa. Esimerkiksi paikallisia tapoja ja tapaoikeutta ei aina oteta huomioon riittävästi vesioikeutta kehitettäessä.

Konferenssi auttoi minua ymmärtämään, kuinka monenlaista tutkimusta vesioikeuden alalla tehdään, mutta myös sen, että lisätutkimukselle on yhä suurempi tarve. Erityisesti tilastotietoa veden saatavuudesta ja käytöstä on kerättävä ja päivitettävä sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla, jotta veteen liittyviin haasteisiin voidaan vastata tehokkaammin sääntelyn ja oikeuskäytännön kautta. 

Viittaukset

AIDA Water Law Conference 2026. https://www.nmbu.no/en/aidawaterlawcongress

Safe Water for All (WaterFall). https://turvallistavetta.fi/en/

From the Arctic Circle to the Andes: Growing into Global Experts in Bogotá

Authors:

Miska Ekström
Heini Huhtamella
Silja Korhonen

The authors are law students at the University of Lapland Faculty of Law.

Introduction

Participants of the VIDA Study Visit, including inter alia Professor René Urueña (1st from left) and the doctoral researchers Artha Dermawan (2nd from right) and Dino Girardi (4th from right, back) from the University of Lapland, as well as Docent and Assistant Professor Yovana Reyes Tagle (6th from right)
Photo by Yinna Figueredo

In November 2025, we had the privilege of taking part in the VIDA Study Visit: Digital Paths, Living Memories at Universidad de los Andes in Bogotá, Colombia. What was planned as an academic study trip quickly evolved into something deeper: a shared journey of intellectual growth, cultural humility, and international professional development. 

Over one intensive week, we engaged with scholars, policymakers, and institutions working at the intersection of Indigenous rights, digital cultural heritage, intellectual property, and transitional justice. Through lectures, site visits, and collaborative work, we gained new knowledge, skills, and understanding of international justice – learning where law, memory, and technology collide.

Talking about Indigenous cultural heritage in a post-conflict society, inside institutions like the Special Jurisdiction for Peace and the National Center for Historical Memory, moved our understanding beyond the classroom and into real-world practice. We confronted hard questions, such as:

• What does ethical data governance really mean in practice?
• Who controls digital heritage and how? 
• How can law protect living cultures without freezing them?
• Who can rightfully be said to represent the views of Indigenous peoples?

The CARE and FAIR principles stopped being just acronyms and became practical responsibilities that guide how we approach these questions. 

Three journeys, one shared transformation 

Our Finnish trio arrived in Bogotá with very different personal histories, but it soon became clear that this diversity was our greatest strength.

Heini Huhtamella, Miska Ekström,
and Silja Korhonen
Photo by Artha Dermawan

Miska, who has experience at both of Finland’s highest courts, the Supreme Court and the Supreme Administrative Court, has also studied social sciences at the University of Helsinki and completed a minor subject at the National Defence University. Prior to the course, he travelled for several weeks across Colombia with local friends. This combination of institutional experience and firsthand familiarity with Colombian society provided local insight, anchoring our academic discussions in concrete realities rather than abstraction.

Heini, a Sámi student, contributed perspectives rooted in Indigenous lived experience from the Arctic. Seeing Sámi cultural heritage discussed alongside Andean contexts was not just academically meaningful, but profoundly human. The dialogue moved from “comparative law” to shared responsibility.

Silja, fresh from five weeks of travel across Latin America, connected Colombia’s transitional justice and Indigenous governance debates to broader regional dynamics, reminding us how deeply interconnected these issues are across borders.

During the study visit, we strengthened our research skills, expanded our international academic networks, and earned 5 ECTS credits. The experience also supported our professional and personal growth and allowed us to build lasting friendships. Most importantly, we grew as people: we learned to listen before speaking, to question technological “solutions,” to sit with discomfort, and to work across cultures, disciplines, and worldviews. 

Bogotá with its altitude, history, contradictions, and warmth taught us resilience and perspective. On the last day of our journey together, standing atop Monserrate and overlooking a city shaped by both conflict and creativity, it became clear: global expertise is not built in isolation. It is built through encounters.

Looking forward 

This experience reinforced what we now carry into our hearts and careers: that being an international expert today means balancing legal precision with cultural sensitivity, technical knowledge with ethical responsibility, and ambition with humility. 

We are grateful for the institutions, scholars, organizers, and fellow students who made this journey possible – and for Colombia, which welcomed us and challenged us in equal measure. 

The VIDA project is set to continue with future study visits to Lima, Peru, and Rovaniemi, Finland. We encourage all students to apply, as these visits offer a unique opportunity to gain international expertise in topics that are often overlooked.  

From the Arctic to the Andes, we’re just getting started!

Sustainable Innovation Needs Collaboration, But Are We Ready to Share?

Learnings from eColabor’s Sustainability for Science 2025 Special Session

Authors:

Yasmine Bounouara (Doctoral Researcher, Tampere University)

Rosa Ballardini (Professor, University of Lapland)

Dhanay Cadillo Chandler (University Researcher, University of Lapland)

Anwar Al-Hamidi (Doctoral Researcher, University of Lapland)

Jaakko Siltaloppi (Senior Research Fellow, Tampere University)

Olena Sushch (Associate Professor, University of Lapland)

Jarmo Uusikartano (Doctoral Researcher, Tampere University)

Previously published on the eColabor project website hosted by Tampere University.

Why Collaboration Matters

Sustainability-driven innovations are pivotal in reshaping our future by offering transformative solutions to the world’s most pressing social and environmental challenges (Adams et al., 2016). To achieve long-term sustainability, such innovations require efficient and equitable structures that encourage key stakeholders to collaborate. To date, however, there are multiple challenges related to the legal, policy and innovation management structures that govern sustainability-driven innovations (Altenburg & Pegels., 2012). To overcome sustainability challenges, it is necessary to look beyond the single field-approach and embrace a holistic view to find workable solutions to the complexities related to sustainable innovations.

To this end, the interdisciplinary eColabor project team, comprising researchers from law, policy, and management, conducts research and hosts events to foster dialogue and raise awareness on these critical issues. In October 2025, the eColabor team hosted a special session at Science for Sustainability (previously: Sustainability Science Days, see University of Helsinki 2025), Finland’s largest sustainability research conference, organized by the University of Helsinki. This year’s theme focused on unfolding new perspectives for sustainability transformations. Our interactive session, Envisaging Collaboration for Sustainable Innovation: Pushing the Boundaries through Law and Governance, explored the intersections of legal frameworks, business ecosystem management, and innovation, to promote multi-stakeholder collaboration for sustainability-driven innovations. The panel session brought together diverse voices from the academia and the industry, offering both theoretical and practical insights into the challenges and opportunities of cross-sector collaboration.

Rethinking Legal Frameworks for Sustainable Innovation

On the legal side, Professor Rosa Ballardini from the University of Lapland addressed the intellectual property rights (IPR) mismatch in the context of collaboration for innovation: on the one hand, IPR are essential to incentivise innovations, while, on the other hand, the legal monopoly they give to their owners acts as an obstacle to sharing and collaboration. Companies hesitate to share and even co-create, fearing appropriation or illegitimate reuse. As Ballardini noted, this often overly protective attitude can impede the partnerships needed to develop sustainable innovation. For this reason, Rolando Tomasini, Director of Partnership Development for Europe at PATH, emphasized the central role of defining knowledge ownership modalities as a founding step to collaboration. New licensing models are emerging to address this mismatch. One example is the Environmentally Sustainable Open Source (ESOS) license (Siltaloppi & Ballardini, 2023) which aims to promote environmental sustainability by incentivizing innovators to openly license their sustainability-oriented innovations. According to Ballardini, novel licensing models like the ESOS offer promising pathways for fostering collaboration and reimagining business practices.

From a policy perspective, Marie-Elodie Bourot, Sustainability Expert, underscored the role of regulation as a potential accelerator of collaboration. However, she argued that meaningful change requires laws that are both proactive and ambitious. For instance, Directive (EU) 2022/2464 on Corporate Sustainability Reporting was once a more ambitious initiative. The directive, initially developed to standardize sustainability reporting in the EU, has recently been eroded, highlighting the need for stronger regulatory commitments to drive sustainability transformation.

Making Multi-Actor Collaboration Work in Practice

Sustainable innovation carries significant managerial implications, particularly in how collaboration is orchestrated in practice. Presenters emphasized the importance of openness, inclusivity, and active engagement with diverse stakeholders. Collaboration was framed not just as a tool, but as a catalyst for innovation. As Rolando Tomasini put it, “to innovate, you need to listen”. Marie-Elodie Bourot reinforced this by highlighting the need to define who the stakeholders are to engage them accordingly. Aligning needs and expectations is essential for sustainability-oriented innovation, providing fertile ground for long-term collaborations. 

Concrete lessons from the business side are illustrated by Jaakko Tuomainen, Programme Manager at Borealis, a company leading the SPIRIT innovation project (see SPIRIT Programme 2025). This four-year programme, partially funded by Business Finland, aims to build a collaborative ecosystem to advance sustainability in the plastics industry. While acknowledging the functional value of plastics, SPIRIT’s mission is to develop solutions to reduce their environmental impact by extending their lifecycle. The project tackles themes such as carbon-neutral production and improved recycling rates, resulting in 21 sub-projects and the involvement of over 100 organizations. Being the facilitator, Borealis must frame the goals of the collaborations while aligning individual and ecosystem interests. Tuomainen emphasized: “the leading company should take an active role in the research scope, translating the business needs”. For instance, it is important to ensure clear communication with both internal and external stakeholders, fostering alignment, and enabling frequent, meaningful interaction throughout the project.

Key Takeaways

As Jaakko Siltaloppi, Senior Research Fellow, noted, “sustainable solutions require multi-actor collaboration.” Adopting an ecosystemic, collaborative approach to innovation is therefore essential. The session brought together academic and practitioner perspectives, illuminating the dynamic interplay between law and business management in the context of sustainability-driven innovation. Three key insights emerged from the discussion on collaboration for sustainability transformations in business, each highlighting the roles of policy, legal frameworks, and management:

1. Collaboration is a driver of innovation, particularly in sustainability, and requires open dialogue and commitment.
2. Legal and policy frameworks must be designed to actively support and enable collaborative arrangements.
3. Managerial practices should align diverse interests and engage stakeholders to foster commitment.

Nevertheless, critical questions remain. Importantly, how can we balance ecosystem-level interests with individual incentives (Adner, 2017) for sustainable innovation? This persistent tension reflects the need for systemic attention from both academic and practical domains to this issue.

References

Adams, R., Jeanrenaud, S., Bessant, J., Denyer, D., & Overy, P. (2016). Sustainability-oriented Innovation: A Systematic Review. International Journal of Management Reviews : IJMR, 18(2), 180–205. https://doi.org/10.1111/ijmr.12068.

Adner, R. (2017). Ecosystem as Structure: An Actionable Construct for Strategy. Journal of Management, 43(1), 39–58. https://doi.org/10.1177/0149206316678451.

Altenburg, T., & Pegels, A. (2012). Sustainability-oriented innovation systems - managing the green transformation. Innovation and Development, 2(1), 5–22. https://doi.org/10.1080/2157930X.2012.664037.

Directive (EU) 2022/2464 of the European Parliament and of the Council of 14 December 2022 amending Regulation (EU) No 537/2014, Directive 2004/109/EC, Directive 2006/43/EC and Directive 2013/34/EU, as regards corporate sustainability reporting.

Siltaloppi, J., & Ballardini, R. (2023). Promoting Systemic Collaboration for Sustainable Innovation through Intellectual Property Rights. Journal of Co-operative Organization and Management, 11(1), Article 100200. https://doi.org/10.1016/j.jcom.2023.100200.

Spirit Programme (2025). https://www.spiritprogramme.com/.

University of Helsinki (2025) Science for Sustainability 2025. https://www.helsinki.fi/en/conferences/science-sustainability-2025.

Discovering Lapland: A Week at the University of Lapland

Author: Paola Jiménez-Casanova, PhD at Universitat Rovira i Virgili (URV) (contact link)

The author (middle) with colleagues
Andrei Diaconescu (left) and Martta Alajärvi

Last October, I finally made it to Lapland, a dream I’d had since learning I would be doing a research visit in Helsinki as part of my PhD programme. As a Mexican, the idea of travelling to the Arctic felt more like a fantasy than something that could actually happen!

This dream came true thanks to my doctoral network, THERESA DC, which not only supports my research but also connected me with Prof. Dr. Sirja-Leena Penttinen, who kindly invited me to spend a week at the University of Lapland in Rovaniemi – the gateway to Finnish Lapland.

During my stay, I met fellow PhD researchers Martta, Andrei and Emilia – members of the LOST research group – whom I had first met at a conference earlier this year. We share a passion for exploring the legal challenges of the energy transition, so it was inspiring to exchange ideas and experiences. I also attended the Annual PhD Seminar at the Faculty of Law, where I discovered a wide range of research topics – from space law and copyrights law to child protection and environmental law. It was exciting to see my own research on EU hydrogen network regulation spark some great discussions!

Outside the university, I took every chance to experience Lapland’s peaceful atmosphere. I wandered through foggy, terracotta-coloured forests where the only sounds were the wind, the rain, and the birds. Evenings were spent in my cosy cottage in Ylitornio, preparing firewood for a candlelit sauna. My only neighbours? Another small cottage and a few curious reindeer wandering nearby! Lapland is the home of Finland’s reindeer, so it’s common to see them wandering freely through the region. It’s important to drive carefully, as reindeer truly share their space with humans.

And, of course, the highlight of my trip: the aurora borealis. After a late-night drive to the top of a mountain in Levi, I finally saw the green lights dancing across the sky. It was absolutely magical! The perfect way to end an unforgettable week that combined academic exchange, Arctic adventure, and a touch of northern magic.

***

The author would like to acknowledge her position in the THERESA Project (GA no. 101073195), which is funded by the EU Horizon programme under the Marie Skłodowska-Curie Actions (MSCA).

The Not-Yet Economy: Sustainable Transitions, Digitalisation, and Platform Governance

Authors:

Dr Beata Mäihäniemi (University Researcher, University of Lapland)

Dr Marta Maroni (Assistant Professor, University of Maastricht)

Dr Tuomas Pöysti (Senior Counsel, Geradin Partners)

Dr Corinna Casi (Postdoctoral Researcher, University of Jyväskylä)

Pasi Takkinen (Doctoral Researcher, University of Tampere)

Dr Sanna Taskila (CEO, Carbon Wise)

On the Faculty's LOST Research group, see: https://ulapland.fi/en/faculty-of-law/research-in-law/research-group-lost/

The authors as panelists in the 2025
Science for Sustainability conference, in Helsinki

Bursting the Growth Bubble

In an era of accelerating digitalisation and mounting ecological crises, the long-standing economic dogma of perpetual growth faces unprecedented scrutiny. The “growth paradigm”—the belief that economic expansion is inherently desirable and necessary—has shaped policy, law, and societal values for decades (see e.g. Büchs & Koch 2017). Yet, as digital technologies reshape production, consumption, and governance, and as planetary boundaries are increasingly breached, this paradigm appears not only outdated but dangerously unsustainable. Hope alone will not solve the environmental crisis. In fact, hope in sustainability debates often leads to inaction (Lindroth & Sinevaara-Niskanen 2025, p. 5–6) or over-optimism, such as techno-optimism: the belief that technology can solve any problem, including climate change (see Andreessen 2023, Königs 2022).

Digital platforms exert extensive influence within the digital domain and far beyond, shaping other sectors (see de Reuver et al. 2018).  As general-purpose technologies, they disrupt business and work models across private and public sectors. Online platforms represent a rapidly expanding segment of the economy: e-commerce accounts for 10–13 % of total household consumption in the EU, with strong growth in clothing (39 % of online buyers), streaming services (18 %), food delivery, and furniture (Eurostat, n.d.). Beyond their direct footprint, platforms exert systemic influence on consumption patterns. Through algorithmic design and data-driven personalisation, they can steer users toward unsustainable choices (Calo 2014, p. 1031). At the same time, platforms hold potential to advance circular economy principles and support the ambition of a single circular market, making them pivotal actors in the twin transition toward a green and digital economy.

Could the ecological-economic perspective of “sustainable degrowth”— “a socially sustainable and equitable reduction (and eventual stabilisation) of society’s throughput” (Kallis 2011, p. 874) —be a viable option for a sustainable platform economy?

Rooting Sustainability Transitions in Ethics and Education

The concept of sustainability in Sustainable Development Goals and sustainable development warrants critique (see e.g. Biermann et al. 2022). It is often overused and reduced to greenwashing: appearing “green” without real change. We should also question the notion of a universal sustainability, which tends to reflect Western dominant perspectives and exclude marginalised voices such as indigenous peoples, the poor, and persons with disabilities for instance. Instead, we should speak of “sustainabilitieS”, in plural understood as diverse sustainabilities, situated in specific places and contexts.

In addition to that, sustainability transitions require more than technology; they need ethics and values to guide them (Horcea-Milcu et al. 2019). These principles should respect animals, plants, ecosystems, and their relations. Concepts such as planetary boundaries and “enoughness”—having enough food, clothing, and resources—should shape our choices (Hartman 2024). Furthermore, Indigenous Traditional Ecological Knowledge (TEK) offers valuable insights for addressing climate crises and critiques extractive, colonial approaches that underpin endless progress and green growth’s obsession with efficiency (UNDP 2024).

In contrast, digital platforms are designed to encourage consumption through profiling and targeted advertising, making it increasingly difficult for individuals to limit their purchases. Our reliance on big tech solutions, such as AI, digitalisation, and the rise of the platform economy, depends heavily on data and human attention. As a result, the relationship between technology use, overconsumption, and sustainability is becoming ever more blurred.

However, education is a focal point where a reflective and sustainable relationship with technology can be cultivated (Andersen et al. 2025). In today’s world of technological ubiquity, technological literacy, “the ability to use, manage, assess, and understand technological products and systems” (International Technology Education Association 2020, p. 114). Yet, digitalisation is advancing faster than educational efforts can adapt (UNESCO 2024). However, it seems that some digital trends might be simply a stronger force than education, as suggested by the recent discussion on smartphones in schools in Finland (Yle 2025). Education must go hand in hand with legislation.

Enforcement Challenges in Sustainability and Digital Regulation

EU law is highly atomistic: separate acts address individual aspects of platform ecosystems. The regulation of platforms, corporate social responsibility, and product sustainability are treated as distinct issues. While some fragmentation is inevitable, excessive inconsistencies create disproportionate implementation challenges due to administrative costs, legal uncertainty, and market fragmentation. For example, sustainability reporting requirements are significant but have clear limits.

We are moving toward platform-centric organisation, where power relations shift and new asymmetries emerge. For example, Temu became one of Europe’s fastest-growing apps shortly after entering the EU market in April 2023, yet it has already faced scrutiny under the Digital Services Act for failing to assess risks related to illegal products (European Commission 2025). Temu has been found in breach of obligations under the Digital Services Act (DSA) to properly assess the risks of illegal products being disseminated on its marketplace. In addition to that, in 2026, the European Commission will propose the Digital Fairness Act (DFA) to strengthen consumer protection against dark patterns, addictive design features, and unfair personalisation. The DFA will focus on protecting children online (European Commission 2025a). However, could digital fairness also incorporate a broader approach, addressing sufficiency and moving away from mass consumerism? We cannot simply legislate “do not overconsume”; systemic linkages between business models, incentives, and regulation must be established.

The EU is currently seeking to establish its digital sovereignty that is its autonomy and independence from U.S. data-driven technologies. To achieve this, it has adopted a data-governance strategy aimed at unlocking the circulation of data to develop its computational capabilities (Maroni 2024). Yet, data centres, essential for digital operations, have massive environmental repercussions. Regulatory frameworks to make them sustainable remain rooted in ecological extractivism and law’s managerial mindset.

Addressing environmental justice under technological capitalism requires a radical shift in legal thinking. Rights-of-nature movements argue that natural entities have their own interests as living beings (Jones 2021). Recognising these rights could help reverse hierarchical dynamics between humans and nature and move toward a legal system that decentres human interests and emphasises obligations to the natural world (Weis and Mullins 2025).

Platforms can and should innovate toward circular economy models rather than linear ones. However, aligning with alternative economic models such as degrowth requires decoupling circular strategies from growth imperatives. Such a transformation demands systematic legal changes and broader societal shifts.

Conclusions

We call for a wide-scale transition to less extractive and exploitative business and societal models to move away from mass consumerism. This transition requires a new regulatory approach that integrates ethics, sufficiency, situated knowledge, political and technological realities, ecological limits, and social justice. Education must underpin this societal change, alongside incentives for innovation and support for SMEs, as highlighted by upcoming updates under the Digital Omnibus Regulation Proposal (European Commission 2025a).

Legislation can only be effective if it ceases to be atomistic. Enforcement currently relies too heavily on individuals initiating legal claims despite power asymmetries. Converging legal fields, such as administrative law, data protection, competition law, and technological regulation, must work together to constrain abuses of power, preserve freedom of choice, protect innovation, and ensure the responsible use of technology.

References

Andersen, L.B., Frydendahl, A.J., Lisborg, S. et al. (2025) ‘Technology education for sustainable development– a scoping review’, International Journal of Technology and Design Education. Available at: https://doi.org/10.1007/s10798-025-10043-w

Andreessen, M. (2023) The Techno-Optimist Manifesto. Available at: https://a16z.com/the-techno-optimist-manifesto/ (Accessed: 21 November 2025).

Biermann, F., Hickmann, T., Sénit, C.A., Beisheim, M., Bernstein, S., Chasek, P., … Wicke, B. (2022) ‘Scientific Evidence on the Political Impact of the Sustainable Development Goals’, Nature Sustainability. Available at: https://doi.org/10.1038/s41893-022-00909-5 (Accessed: 21 November 2025).

Büchs, M., Koch, M. (2017). Critiques of Growth. In: Postgrowth and Wellbeing. Palgrave Macmillan, Cham. Available at: https://doi.org/10.1007/978-3-319-59903-8_4

Calo, R. (2014) ‘Digital Market Manipulation’, George Washington Law Review, 82, pp. 995–1051.

de Reuver, M., Sørensen, C. and Basole, R.C. (2018) ‘The Digital Platform: A Research Agenda’, Journal of Information Technology, 33(2), pp.124–135. Available at: https://doi.org/10.1057/s41265-016-0033-3 (Accessed: 21 November 2025).

European Commission (2025) ‘Commission preliminarily finds Temu in breach of the Digital Services Act in relation to illegal products on its platform’, Press release, 28 July. Available at: https://ec.europa.eu/commission/presscorner/detail/en/ip_25_1913 (Accessed: 23 November 2025).

European Commission (2025a) ‘Digital Omnibus Regulation Proposal’, Shaping Europe’s Digital Future, 19 November. Available at: https://digital-strategy.ec.europa.eu/en/library/digital-omnibus-regulation-proposal (Accessed: 23 November 2025).

Hartmann, E. (2024) ‘Sufficiency as relations of enoughness’, Sustainable Development, 32(6), pp.7201–7214. Available at https://doi.org/10.1002/sd.3090 (Accessed: 23 November 2025).

Horcea-Milcu, A.I., Abson, D.J., Apetrei, C.I. et al. (2019) ‘Values in transformational sustainability science: four perspectives for change’, Sustainability Science, 14, pp.1425–1437. Available at: https://doi.org/10.1007/s11625-019-00656-1 (Accessed: 21 November 2025).

International Technology Education Association (2007) Standards for Technological Literacy: Content for the Study of Technology. 3rd edn. Reston, VA: ITEA. Available at: https://wwwcp.umes.edu/tech/wp-content/uploads/sites/94/2021/09/xstnd.pdf (Accessed: 23 November 2025).

Jones, E. (2021) ‘Posthuman international law and the rights of nature’, in Grear, A., Boulot, E., Vargas-Roncancio, I.D. and Sterlin, J. (eds.) Posthuman Legalities: New Materialism and Law Beyond the Human. Cheltenham: Edward Elgar Publishing, pp. 82–101. https://doi.org/10.4337/9781802203349.00008.

Kallis, G. (2011) ‘In defence of degrowth’, Ecological Economics, 70(5), pp.873–880. Available at: https://doi.org/10.1016/j.ecolecon.2010.12.007 (Accessed: 21 November 2025).

Königs, P. (2022) ‘What is Techno-Optimism?’, Philosophy & Technology, 35, 63. Available at: https://doi.org/10.1007/s13347-022-00555-x (Accessed: 21 November 2025).

Lindroth, M. and Sinevaara-Niskanen, H. (2025) ‘(Counter)productive hope: Scrutinising the role of hope in sustainability’, Futures, 174, 103706. Available at: https://doi.org/10.1016/j.futures.2025.103706 (Accessed: 21 November 2025).

Maroni, M. (2024) ‘The Idea of Data and European Constitutional Imaginaries: An Immanent Critique of the Data Governance Act’, Rivista Internazionale di Filosofia del Diritto, 5(2/2024), pp. 285–315.

UNDP (2024) ‘Indigenous knowledge crucial in fight against climate change – here’s why’. Available at: https://climatepromise.undp.org/news-and-stories/indigenous-knowledge-crucial-fight-against-climate-change-heres-why (Accessed: 21 November 2025).

UNESCO (2024) ‘Bridging the digital and green transitions through education’. Available at: https://www.unesco.org/en/articles/bridging-digital-and-green-transitions-through-education (Accessed: 23 November 2025).

Weis, L.K. and Mullins, R. (2025) ‘Does Nature Need Rights?’, Oxford Journal of Legal Studies. Available at: https://doi.org/10.1093/ojls/gqaf021 (Accessed 27 November 2025).

Yle (2025) ‘Finland bans smartphones in schools’, Yle News. Available at: https://yle.fi/a/74-20158886 (Accessed: 23 November 2025).

***

The analysis above draws on the discussion and script of the panel “Degrowth and Digitalisation: Laying Foundations for a New Regulatory Approach to the Platform Economy,” held on 2 October 2025 from 15:30 to 16:45 during the Science for Sustainability conference, in Helsinki, Finland.

Panel organiser and moderator: Dr Beata Mäihäniemi, LOST, University of Lapland

Panelists:

- Dr Corinna Casi, University of Jyväskylä

- Asst Prof Marta Maroni, Maastricht University

- Dr Tuomas Pöysti, Geradin Partners

- Pasi Takkinen, Tampere University

- Dr Sanna Taskila, Macon Oy

Maroni would like to acknowledge that this work is part of the project Ecologies of Data: A Conceptual and Regulatory Framework for Data Centres (ECODATA), funded by the University Fund Limburg (SWOL).

Tekoälyn pedagoginen murros: opettajan ja opiskelijan suhteen uudelleenmuotoutuminen

Kirjoittaja: Markku Kiikeri (OTT/Dr.iur., eurooppaoikeuden yliopistonlehtori)

Markku Kiikeri

Tekoälyn tulo yliopistopedagogiikkaan ei ole vain uuden teknologian käyttöönottoa – se on epistemologinen ja institutionaalinen käänne, joka muuttaa tietämisen, oppimisen ja opettamisen suhteita. Kun tekoäly kykenee analysoimaan, selittämään, arvioimaan ja jopa opettamaan, yliopiston vuosisatainen rakenne, jossa opettaja on tiedon auktoriteetti ja opiskelija tiedon vastaanottaja, alkaa väistämättä muuttua.

Tiedon jakajasta tulee oppimisen arkkitehti. Tekoälyn aikakaudella opettajan keskeinen tehtävä ei enää ole tiedon välittäminen, sillä tekoälyjärjestelmät kykenevät tarjoamaan lähes rajattoman määrän ajantasaista ja kontekstuaalista tietoa. Tämä siirtää painopisteen tiedon jakamisesta tiedon suodattamiseen, jäsentämiseen ja eettiseen tulkintaan.

Opettaja toimii oppimisen arkkitehtina – hän luo puitteet, joissa opiskelija voi tekoälyn avulla rakentaa omaa ymmärrystään, mutta samalla säilyttää kriittisen etäisyyden koneen tuottamaan tietoon.

Tämä muutos haastaa myös opettajan asiantuntijuuden käsitteen: ei riitä, että opettaja hallitsee oman tieteenalansa, hänen on ymmärrettävä tekoälyn logiikkaa, rajoituksia ja vaikutuksia tiedonmuodostukseen. Pedagoginen auktoriteetti ei enää perustu yksin tietämiseen, vaan kykyyn ohjata tiedon dialogia ihmisen ja koneen välillä.

Myös opiskelijan rooli muuttuu. Hän kehittyy passiivisesta vastaanottajasta aktiiviseksi tiedonrakentajaksi. Tekoäly mahdollistaa yksilöllistetyn oppimisen tavalla, jota perinteinen opetusrakenne ei ole voinut toteuttaa. Opiskelija voi saada reaaliaikaista palautetta, harjoituksia ja oppimispolkuja, jotka mukautuvat hänen osaamiseensa ja kiinnostuksiinsa. Tämä lisää autonomisuutta ja vastuuta omasta oppimisesta – mutta samalla uhkaa katkaista pedagogisen yhteisön sosiaalisen kudoksen, jos tekoälystä tulee opiskelijan ensisijainen vuorovaikutuskumppani.

Opiskelijan tehtävä ei enää ole oppia tietoa, vaan oppia tulkitsemaan ja arvioimaan tekoälyn tuottamaa tietoa. Hänestä tulee tiedon kriitikko, arvioija ja suunnistaja – ei enää vain oppija, vaan reflektiivinen tietotoimija.

Keskeisiksi elementeiksi tulevat pedagoginen vuorovaikutus ja inhimillinen läsnäolo. Tekoäly voi tukea oppimista monin tavoin, mutta se ei kykene korvaamaan inhimillistä läsnäoloa, empatiaa ja moraalista vastuuta, jotka muodostavat opetuksen eettisen ytimen.

Yliopistossa opettajan ja opiskelijan välinen suhde ei ole vain tiedonvälityssuhde, vaan myös arvojen, ajattelun ja identiteetin kasvattamisen prosessi. Kun tekoäly hoitaa yhä suuremman osan tiedon prosessoinnista, juuri inhimillinen kohtaaminen saa uuden merkityksen. Opettajan tehtävä on muistuttaa, että oppiminen ei ole pelkkä tehokkuuden tai tiedon määrän kysymys, vaan syvimmiltään ihmisen ja maailman välisen suhteen muotoutumista.

Tarvitaan uusi akateeminen sopimus. Tekoälyn myötä yliopisto joutuu määrittelemään uudelleen pedagogisen sopimuksen, joka yhdistää vapauden, vastuun ja tiedon eettisen käytön. Opettaja ei enää toimi tiedon omistajana, vaan yhteisön ohjaajana, joka auttaa opiskelijoita käyttämään tekoälyä viisaasti ja kriittisesti. Opiskelija puolestaan ei voi luottaa sokeasti tekoälyn vastauksiin, vaan hänen on opittava arvioimaan algoritmisten prosessien taustalla olevia oletuksia, arvoja ja vinoumia.

Tämä uusi suhde perustuu dialogiin – ei vain opettajan ja opiskelijan välillä, vaan myös heidän ja tekoälyn välisessä kolmiosuhteessa. Pedagoginen tila muuttuu yhteisölliseksi laboratorioksi, jossa ihminen ja kone yhdessä muovaavat tiedon tulevaisuutta.

Tekoälyn aikakaudella opettaja ja opiskelija eivät siis enää toimi hierarkkisessa tiedon välityssuhteessa, vaan dialogisessa ja tutkivassa suhteessa, jossa molemmat ovat oppijoita.

Opettajan tehtävä on varmistaa, että tämä uusi suhde pysyy inhimillisen järjen, vastuun ja sivistyksen piirissä. Yliopisto ei tällöin menetä tehtäväänsä. Se vain muuttaa sen muotoa. Tiedon temppelistä tulee inhimillisen ja tekoälyllisen ajattelun yhteinen kasvualusta.

Sustainability of the Law, a LOST Cause?

Author: Rob van den Hoven van Genderen

On the Faculty's LOST Research group, see: https://ulapland.fi/en/faculty-of-law/research-in-law/research-group-lost/

Rob van den Hoven
van Genderen

The call for sustainability does not just concern the environment. It concerns the whole of human society and development. A less accentuated part, although very important aspect in the strive for sustainability, concerns the basis of society, the law.

How sustainable is the law when one sees that the rule of law is crumbling, the Geneva Conventions and treaties on human rights are trampled upon in illegal wars? How sustainable are treaties and conventions on climate control and environmental sustainability if major states resist following the rules?  On a national and international level there seems to be a receding respect for the rule of law, trust in the objectivity of legislature, judiciary and doubts about executing institutes as well as the objectivity of media and science.

These developments create uncertainty within civil societies and distrust in the credibility of international relations, resulting in a volatile world economy and political instability. Legal and political uncertainty is also the result as well as the cause of polarization on national and international level. Instead of cooperation there is an increasing inclination toward conflict. The application of laws and treaties, as well as the application of justice is disturbed by interpretation based on this polarized difference in perception and maintenance of the law and the legal system.

Because of differences in political stances and opinions, laws and treaties seem increasingly sensitive to multi-interpretability. This opens the way to an increasing difference in perception of the meaning of those rules, creating disturbance, open discretionary powers, conflicts and even misuse of the law, bypassing the original purpose of the law.  For a stable society, it is of the utmost importance to have a transparent, credible, trustworthy set of rules to create legal certainty. Further, laws must represent the current values that are respected and followed by all.

This leads to another aspect of the quality and credibility of the law.

Laws can create uncertainty because rules are not well defined. For example, the European AI Act involves uncertain definitions and risk-based classification of applications (and even uncertainty of permitted systems) that can be adapted on short notice by the law-making institutions. Such laws create an invitation for conflict and polarization between parties with different goals.

From a perspective of legal certainty, there are two levels of requirements that determine the gradient of the sustainability and resilience of the law.

Firstly, there is the access, understandability and transparency of the law itself: clear wordings in language and unilateral interpretability of the definitions and explanation of the purpose of the law to the legal subjects, the people, as well as the states and institutions and other legal persons. It must also be clear what the effects of the law are, and its contents, motivation and applicability must be consistent to make it trustworthy and predictable in the effects on the subjects and society.

Secondly, the application of laws and legal rules, its interpretation and maintenance, must be trustworthy. One must be confident that authorities as well as the other actors of the judicial system, legislature, executive and justice abide by the laws as they are meant to be. 

Laws and the legal system are only credible and trustworthy when they are created based on the rule of law, followed on all levels, by states, judicial and executive institutions and the people without abstention.

This creates legal sustainability of the law as it should be. The problem is that the state of the world is moving away from legal sustainability on national and international level.

Tuomioistuimelle valehtelusta

Kirjoittaja: Jaakko Markus (OTT, prosessioikeuden yliopistonlehtori)

Jaakko Markus

Onnistunut oikeuden jakaminen edellyttää, että tuomioistuimella on kyllin luotettava käsitys niistä tapahtumista, joita oikeusjuttu koskee. Siksi valtiovalta on yrittänyt eri tavoin ehkäistä palturia oikeudenkäynnissä. Menneinä aikoina vedottiin uskonnollisiin tunteisiin: käräjäjumalanpalveluksia pidettiin vuoteen 1970 saakka, ja todistaja saattoi vannoa valan Jumalan nimeen vielä vuonna 2015. Nykyisin oikeusjärjestelmä käyttää maallisia kannustimia.

Kirjoitus on lyhyt yleiskatsaus siihen, millaisen totuusvelvollisuuden Suomen oikeus asettaa kullekin oikeudenkäynnin toimijalle. Myös valehtelun seuraamuksia käsitellään lyhyesti. Valehtelulla tarkoitan sitä, että henkilö antaa tietoisesti totuudenvastaisen lausuman – siis lausuu asiasta vastoin parempaa tietoaan. Itse totuuden käsite on kimurantti, mutta sillä on tietty kova ydin. On totta esimerkiksi, että minulla on kaksi kättä, ja epätotta, että minulla olisi pelaajasopimus Real Madridin kanssa.

Esitystä täytyy eritellä sen mukaan, onko kyse asianosaisesta, todistajasta vai avustajasta/asiamiehestä. Asianosaisen käsitettä pitää edelleen eritellä: riitajutussa asianosaisia ovat kantaja ja vastaaja, rikosjutussa taas syytetty, syyttäjä ja asianomistaja (arkikielessä uhri). Jotta kirjoitus ei paisu liiaksi, en käsittele hakemusasioiden tai hallintolainkäyttöasioiden erityispiirteitä.

Riita-asian asianosainen toimii ensinnäkin vetoamisroolissa: kantaja esittää faktaväitteitä kannekirjelmässä ja vastaaja (mahdollisesti) vastauksessa. Lisäksi heitä voidaan kuulla jutun pääkäsittelyssä todistelutarkoituksessa. Kummassakaan roolissa asianosainen ei saa valehdella, mutta vetoamisroolissa totuusvelvollisuus on hieman suppeampi. Koska asianosaiset määrittävät riidan kohteen, he saavat valikoida, mihin faktoihin vetoavat; vetoamisroolissa ei tarvitse avata ”koko totuutta”.

Rikosprosessissa syyttäjän virkavelvollisuuksiin kuuluu objektiivisuus. Sen sijaan asianomistajan totuusvelvollisuuteen liittyy kiperiä kysymyksiä. Kun häntä kuullaan esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä, hän ei saa valehdella – esimerkiksi kertoa rikoksesta aiheutuneen vahinkoa, joka oli syntynyt muulla tavoin. Asianomistaja saa kuitenkin olla kertomuksessaan jokseenkin valikoiva, kunhan hän ei salaa mitään olennaisia tietoja. Salailua olisi esimerkiksi jättää kertomatta, että rikospaikalla oli hänen ja syytetyn lisäksi joku kolmaskin henkilö.

Syytetylle ei ole säädetty totuusvelvollisuutta. Länsimaisissa oikeusvaltioissa on vakiintuneesti ajateltu, että olisi kohtuutonta vaatia totuudenmukaisia lausumia henkilöltä, jolle viranomaiskoneisto vaatii rangaistusta. Epäillyn ja syytetyn ns. itsekriminointisuoja merkitseekin kahta asiaa: Hän saa halutessaan vaieta. Jos hän päättää lausua jotain, hän saa valehdella. Syyllisyyttä tukevan näytön kerääminen on poliisin ja syyttäjän tehtävä, ja jos nämä eivät onnistu, tuomio on vapauttava. Emme tiedä, moniko näytön puutteen vuoksi vapautettu henkilö on todellisuudessa tehnyt syytteessä kuvatun teon. Joskus esiintyy myös päinvastainen ongelma: henkilö tunnustaa rikoksen, jota ei ole tehnyt, ja saa syyksilukevan tuomion. Totuudenvastaisiin tunnustuksiin voi altistaa esimerkiksi epäillyn nuori ikä tai poliisin kyseenalainen kuulustelutapa.

Todistajan totuusvelvollisuus tulee ilmi totuusvakuutuksesta: hän lupaa kertoa ”kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta.” Totuusvelvollisuus ei ole kohtuuton ottaen huomioon, että henkilö saa kieltäytyä todistamasta monissa tilanteissa. Esimerkiksi liikesalaisuuksista ja läheisten henkilöiden rikoksista saa vaieta.

Mitä tulee avustajiin ja asiamiehiin, ensinnäkin asianajajien itsesääntely eli hyvä asianajajatapa määrää: ”Asianajaja ei saa antaa tuomioistuimelle lausumia, jotka hän tietää paikkansapitämättömiksi, eikä kiistää, minkä tietää todeksi”. Täytyy muistaa, että asianajajan pääasiallinen tietolähde on oma asiakas ja että hänellä ei pääsääntöisesti ole velvollisuutta tarkistaa asiakkaan antamia tietoja muista lähteistä. Tämä vähentää merkittävästi todennäköisyyttä, että asianajaja tietäisi päämiehensä väitteen totuudenvastaiseksi. Olennaisesti samanlaiset velvollisuudet koskevat ns. lupalakimiehiä ja julkisia oikeusavustajia.

Jos henkilö laiminlyö totuusvelvollisuuden, monenlaiset seuraamukset ovat mahdollisia. Todistajaa koskee rikoslain säännös perättömästä lausumasta tuomioistuimessa. Säännöksen soveltaminen edellyttää totuudenvastaisen tiedon antamista (tai laitonta salaamista) ja tahallisuutta (poikkeuksena erityissäännös: tuottamuksellinen perätön lausuma tuomioistuimessa). Asianosainen ei nykyisin voi syyllistyä perättömään lausumaan tuomioistuimessa. Sen sijaan tuomioistuimessa valehteleva asianosainen voi syyllistyä petokseen: tällöinhän tuomioistuinta erehdytetään antamaan ratkaisu, josta on taloudellista vahinkoa vastapuolelle. Juristislangissa puhutaan prosessipetoksesta (ks. Markus – Paukku 2023). Rangaistavaa ei ole, että asianosainen painottaa ja tulkitsee tulkinnanvaraisia asioita omaksi edukseen; rangaistavaa on tahallaan väittää mustaa valkoiseksi.

Perätön lausuma tuomioistuimessa ja prosessipetos ovat vaikeasti näytettäviä rikoksia. Prosessipetoksesta on kuitenkin tuomittu esimerkiksi entinen maastohiihtäjä, joka STT:n vuoden 1998 dopinguutisen jälkeen kunnianloukkausoikeudenkäynnin asianomistajana antoi salailevuudessaan valheellisen kertomuksen; perättömyys paljastui vuoden 2001 Lahden dopingskandaalin jälkeen. Valehtelu voi aktivoida muitakin rikoslain pykäliä, joihin en tässä kirjoituksessa paneudu.  Jos asianajaja rikkoo hyvää asianajajatapaa, valvontalautakunta voi määrätä hänelle kurinpidollisen seuraamuksen. Niistä ankarimpia ovat Suomen Asianajajista erottaminen ja seuraamusmaksu.

Ratkaisutoiminnan kannalta ei yleensä ole kohtalokasta, jos joku prosessitoimija valehtelee. Tämä johtuu jo oikeudenkäynnin arkkitehtuurista, jossa tuomioistuin kuulee kumpaakin osapuolta ja ottaa vastaan erinäisiä todisteita. Oikeudenkäyntiä onkin verrattu kahden osapuolen tennisotteluun, jossa pelaajat vuorotellen lyövät palloa toisen puolelle ja tuomari katsoo mittelöä päältä. Rinnastus on monin tavoin kehno. Toisinaan osapuoli, joka on oikeassa, ei lainkaan osaa tai halua ’pelata’. Tuomioistuimissa on – onneksi harvoin – nähty esimerkiksi olemattomien saatavien velkomuskanteita: Kantajayhtiö vaatii tuulesta temmatun velan maksamista, ja jos vastaaja ei huomaa tai uskalla vastustaa kannetta (esim. oikeudenkäyntikulujen pelossa), tuomioistuin saattaa ratkaista asian kantajan eduksi tutkimatta asian taustaa enemmälti. Tällaista ns. summaarisen menettelyn väärinkäyttöä on tarkasteltu Kilpailu- ja kuluttajaviraston uudessa tutkimusraportissa (Luukinen ym. 2025). On mielenkiintoista nähdä, nostetaanko toiminnasta petossyytteitä. Laajemmin ajateltuna tällaiset esimerkit alleviivaavat sitä, että asianosaisella pitäisi olla mahdollisuus saada asiantuntevaa oikeudellista apua kohtuulliseen hintaan. Ilman juristin apua pelissä ei pärjää.

Kirjoituksessa on käsitelty totuusvelvollisuutta ja seuraamuksia lähinnä oikeussääntöjen tasolla. Olisi kiehtovaa myös tietää, paljonko valehtelua tosiasiassa esiintyy tuomioistuimissa – ja milloin näkemyserot taas johtuvat havainnoinnin ja muistin inhimillisistä heikkouksista. Kysymys on erinomaisen vaikea.

Lähteet ja oheislukemisto:

Hupli, Tuomas: Would I lie to you? Valehtelu itsekriminointisuojan ongelmakohtana. Teoksessa Oikeutta oikeudenkäynnistä täytäntöönpanoon, Juhlajulkaisu Tuula Linna, toim. Juhana Riekkinen. Alma Talent 2017, s. 75–87.

Korkman, Julia: Muistin varassa. Oikeusprosessi ja totuus. S&S 2022.

Markus, Jaakko – Paukku, Eelis: Prosessipetos – erityisesti totuusvelvollisuuden, itsekriminointisuojan ja avustajan vastuun kannalta. Oikeustiede-Jurisprudentia 2023, s. 145–211.

Lappalainen, Juha: Asianosaisen totuusvelvollisuudesta siviiliprosessissa. Defensor Legis 6/2001, s. 993–1003.

Luukinen, Ari ym.: Summaarisen menettelyn epäkohdat ja mahdollinen väärinkäyttö kuluttajien velkomusasioissa. Kilpailu- ja kuluttajaviraston Tutkimusraportteja 4/2025.

Nousiainen, Kevät: Prosessin herruus. Suomalainen Lakimiesyhdistys 1993.

Viljanen, Pekka: Asianosaisen totuusvelvollisuudesta rikosprosessissa. Defensor Legis 6/2001, s. 1004–1025.

Ystävällisin terveisin, Tekoäly

Editorin kynästä*

Kirjoittaja: Mikko T. Huttunen (OTT, kansainvälisen oikeuden yliopistonlehtori)

Mikko T. Huttunen

Erään opettamani opintojakson palautuslaatikkoon tupsahti keväällä generatiivista tekoälyä käsittelevä (sic!) englanninkielinen essee, josta plagiaatintunnistusjärjestelmä TurnItInin mukaan 34 prosenttia oli generatiivisen tekoälyn kirjoittamaa. Tulos on ikävä mutta maltillinen: korkein tähän mennessä näkemäni luku on 80 %.

Opiskelijan selitys? Esseestä oli kaksi versiota, ja hän oli vahingossa lähettänyt "väärän" tiedoston! Huojentavaa. Jostain syystä kuitenkin "oikean" tiedoston löytäminen ja lähettäminen kesti kolme päivää.

Generatiivisen tekoälyn käyttö opintosuorituksissa näyttää toisintavan iänikuista teknologian ja sääntelyn välistä suhdetta, jossa sääntely laahaa teknologisen kehityksen perässä. Mieleen tulee väistämättä Lyria Bennett Mosesin vuonna 2007 julkaiseman, omassa skenessään kuuluisan artikkelin otsikko: Recurring Dilemmas: The Law's Race to Keep Up With Technological Change (Bennett Moses 2007). Korkeakoulujen tekoälyohjeistukset kilpailevat pysyäkseen chatbottien kehityksen tahdissa.

Tehtävä vaikuttaa mahdottomalta. Vielä pari vuotta sitten chatbotit eivät kyenneet tuottamaan tekstiä täsmällisillä alaviitteillä. Teksti oli siis kelvotonta opintosuoritukseksi ainakin oikeustieteen standardeilla. Tiedustellessani asiaa Grok-tekoälyltä, vastaa se/hän iloisesti:

Grokin vastaus saatteeseen "can you create text with footnotes and specific references to journal articles"

Lopputulos, jolle tässä en tohdi antaa palstatilaa, näyttää, kuinkas muutenkaan, tekstiltä, joka läpäisisi ainakin esseesuorituksen minimivaatimukset. Ja jos luet tätä tekstiä vuoden tai parin päästä, vaikuttaa kenties tämäkin aikansa eläneeltä.

***

Tekoälyn käyttöön on reagoitu erilaisilla sääntelymalleilla. Lapin yliopiston ja ammattikorkeakoulun (LUC-konsernin) uusissa tekoälyohjeissa (2025) lähtökohta on seuraavanlainen: käyttö on lähtökohtaisesti sallittua, mutta opettaja voi sen kieltää, jos on riski siitä, että mallien käyttö haittaisi osaamistavoitteiden saavuttamista. (LUC-konserni 2025, 2.a k.)

Mallin perustana lienee ammattikorkeakoulujen rehtorineuvoston (Arenen) liikennevalomalli (Arene 2024):

Malli vaikuttaa selkeältä, mutta siinä on omat ongelmansa. Vihreän liikennevalon käyttökohteet lienevät sellaisia, joissa tekoälyn käytöstä linjaaminen on ylipäätään tarpeetonta. Punaisen liikennevalon noudattamista taas on mahdotonta valvoa: opettajalla ei ole keinoa tarkistaa, onko tekoälyä käytetty jossain vaiheessa esimerkiksi tiedon hankkimiseen tai tekstin tuottamiseen, jos tekstiä on kuitenkin sen jälkeen muokattu omin taidoin.

Myös keltainen liikennevalo herättää hämmennystä: mitä opettaja lopulta tekee sillä tiedolla, että tekoälyä on käytetty, ja mitä merkitystä sille tulisi antaa arvostelussa, jos käyttö on kuitenkin sallittua? Sininen valo taas soveltuu vain tietynlaisiin opintojaksoihin ja oppimismenetelmiin.

Liikennejärjestelyissä tuntuu siis jokin sakkaavan.

Jostain syystä valikoimasta puuttuu etenkin oranssi liikennevalo, joka sallisi tekoälyn käytön tiedon hakemiseen ja jäsentelyyn sekä pohjatekstin tuottamiseen mutta edellyttäisi lopullisen tekstin olevan opiskelijan itsensä tuottamaa tai ainakin muokkaamaa. Juuri tämähän on tapa, jolla tekoälyä on hyödyllisintä ja pedagogisesti mielekkäintä käyttää: tutkimusavustajana, ei työnohjaajana. Ja juuri tämä on se, minkä havaitsemiseen myös TurnItIn luotettavasti kykynee.

Oranssia lähestymistapaa edusti mielestäni perustellusti Lapin yliopiston aiempi tekoälyohjeistus. Sen mukaan "[k]ielimallien käyttö on lähtökohtaisesti sallittua" mutta niitä "ei saa käyttää tuottamaan lopullista tehtävän tai opinnäytetyön sisältöä eikä tällaista kielimallilla luotua sisältöä saa esittää opiskelijan itse tuottamana." (Lapin yliopisto 2023, 1 & 3 k.)

***

Lopulta kuvattu sääntely – tekniset ratkaisut ja korkeakoulun sisäiset ohjeet – on kuitenkin ongelman ratkaisemista pintatasolla. Sen alle hukkuvat perustavanlaatuiset kysymykset. Teknologia oikeastaan paljastaa ja haastaa sen, mitkä ovat opiskelemalla tavoitellut tiedot ja taidot sekä keinot, joilla kyseisiä seikkoja todennetaan.

Tekoäly siis paljastaa ne peruspilarit, joiden varaan opintojakson, opintokokonaisuuden, opetussuunnitelman, koulutusohjelman, tiedekunnan, yliopiston ja korkeakoulutuksen tiedon ja oppimisen filosofia rakentuvat.

Perinteisesti on kysytty, tavoitellaanko oppimisella sitä, että opiskelija muistaa keskeisiä seikkoja opittavasta asiasta (esimerkiksi: Millä edellytyksillä valtiosopimus on pätemätön?) vai sitä, että opiskelija osaa alansa taitoja (esimerkiksi: opiskelijalle esitetään kuvaus valtiosopimuksen laatimiseen johtaneesta menettelystä tai sen sisällöstä ja kysytään, onko valtiosopimus pätemätön). Tiedoksi on mielletty se, että opiskelija muistaa valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen (SopS 33/1980) V osan määräykset, kun taas taidoksi se, että opiskelija osaa löytää kyseisen asiakirjan ja soveltaa sitä.

Pian kuitenkin voi olla aiheellista kysyä: tavoitellaanko oppimisella sitä, että opiskelija muistaa alallaan keskeisten tekoälytyökalujen toimintaperiaatteet ja osaa arvioida niiden tuottamien näkemysten paikkansapitävyyttä?

Tällainen muutos merkitsisi sitä, että sekä oppimisen sisällöllisiä tavoitteita että menetelmiä olisi arvioitava kauttaaltaan uudestaan.

Kuvatussa skenaariossa opettajan päänvaiva siitä, että generatiivista tekoälyä käsittelevä essee on n-prosenttisesti tekoälyn kirjoittamaa, vaikuttaa kaukaiselta. Selvityksenomaisia esseitä tuskin kirjoitettaisiin yliopistoissa lainkaan. Niiden laatiminen jäisi niiden alkuperäisen luonteensa – pohdiskeleva tekstilaji, joka on jossain kauno- ja tietokirjallisuuden välimaastossa – mukaisesti (edesmenneen) Erno Paasilinnan ja Antti Nylénin kaltaisten taiturien vastuulle.

Tai kenties jokaisen opiskelijan olisi ainakin eräillä opintojaksoilla löydettävä sisäinen filosofinsa ja esseistinsä ja antauduttava pohtimaan vaikkapa sitä, millä tavalla Jacques Ellulin kuvaus teknologisesta yhteiskunnasta (Ellul 1964) toteutuu oikeustieteen opinnoissa ja oikeudenkäytössä.

*Editorin kynästä -tunnuksella julkaistavat tekstit eivät ole blogin "pääkirjoituksia". Tunnus viestii, että tekstin kirjoittaja on tekstin julkaisuhetkellä blogia toimittava henkilö.

Lähteet:

Arene (2024) Arenen suositukset tekoälyn hyödyntämisestä ammattikorkeakouluille. https://arene.fi/julkaisut/raportit/arenen-suositukset-tekoalyn-hyodyntamisesta-ammattikorkeakouluille/ (luettu 25.6.2025).

Bennett Moses, Lyria (2007) Recurring Dilemmas: The Law's Race to Keep Up With Technological Change. University of Illinois Journal of Law, Technology and Policy, Fall, s. 239–285.

Ellul, Jacques (1964) The Technological Society. Vintage Books. Alkuteos (1954) La Technique ou l'Enjeu du siècle. Armand Colin.

Lapin yliopisto (2023) Tekoälypohjaisten työkalujen käyttö Lapin yliopistossa. https://www.ulapland.fi/loader.aspx?id=fe44e120-82a4-4365-a63d-dcf81ac7692c (luettu 25.6.2025).

LUC-konserni (2025) Tekoälyn käyttämistä opetuksessa sekä tutkimuksessa koskevat ohjeet lapin yliopistossa ja lapin ammattikorkeakoulussa https://ulapland.fi/wp-content/uploads/sites/3/2025/09/LUC-Tekoalyn-kaytto-opetuksessa-ja-tutkimuksessa.pdf (luettu 12.11.2025).

Valtiosopimusoikeutta koskeva Wienin yleissopimus (SopS 33/1980)

Perustuslain 73 § hybridimalli: Ongelma vai sopeutumiskyky?

Kirjoittaja: Markku Kiikeri (OTT/Dr.iur., eurooppaoikeuden yliopistonlehtori)

Markku Kiikeri

Suomen perustuslain 73 § mahdollistaa poikkeuslakien säätämisen viiden kuudesosan enemmistöllä. Säännös on historiallisesti perusteltu osa valtiosääntöä. Sen taustalla vaikuttivat muun muassa Suomen geopoliittinen asema ja erityiset turvallisuuspoliittiset tarpeet. Vuoden 1999 perustuslakiuudistuksessa pyrittiin normatiivisen oikeusvaltion vahvistamiseen, mutta 73 §:n säilyttäminen osoittaa käytännössä, että perustuslakiin jäi eräänlainen rakenteellinen ylijoustavuus. Tämä joustavuus mahdollistaa perusoikeuspoikkeukset poliittisella päätöksellä, mikä herättää kysymyksiä säännöksen oikeutuksesta nykypäivänä.

"Joustavuus" vaikuttaa siten pikemminkin perustuslakiin jääneeltä reliktiltä tai vähintäänkin poliittiselta kompromissilta. Rajalain kaltaisten "rajattujen" poikkeusten säätäminen ei saisi muodostua perustuslakivaliokunnan tulkintakysymykseksi – eikä se sitä useiden valtiosääntöasiantuntijoiden mukaan sellainen olekaan. Joka tapauksessa perustuslain säätämisessä saattoi tapahtua jonkinlainen oikeusjärjestelmän ennakkokontrollimekanismien yliarviointi. Kun nyt parlamentaarinen ennakkovalvonta ei siis näytä toimivan, syntyy vuonna 1999 pelättyä riskiä suurempi riski jälkivalvontaan siirtymisestä. Jälkivalvonnan realistinen käytännön toimivuus on taas varsin kyseenalaista. Kehitys näyttäisi johtavan siis itseasiassa toimeenpanovallan vahvistumiseen.

Voidaankin ajatella, että Perustuslain 73 §:n säilyttäminen vuoden 1999 uudistuksessa ilman riittävän kriittistä tarkastelua loi oikeusvaltiolle ennakoimattoman ongelman. Vaikka uudistuksen ensisijaisena tavoitteena oli perusoikeuksien vahvistaminen, poikkeuslakimekanismin säilyttäminen synnytti pysyvän jännitteen poliittisoikeudellisen järjestelmän sisälle. Tämä jännite korostuu erityisesti turvallisuuspolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Uudistuksessa ei ehkä riittävästi huomioitu tai ennakoitu sitä, että 73 § voisi tulevaisuudessa mahdollistaa perusoikeuksien asteittaisen heikentämisen ”turvallistamisen” nimissä.

Walter Benjaminin ja Giorgio Agambenin teoriat poikkeustilasta ja oikeudellisesta väkivallasta tarjoavat kiinnostavan näkökulman siihen, kuinka 73 § on muuttunut välineeksi poikkeustilan jatkuvalle hallinnalle. Perusoikeudet eivät näyttäisi olevan ehdottomia, vaan neuvoteltavissa poliittisten ”realiteettien” mukaan. Tämä kehitys voi syventää oikeusvaltion kriisiä: perusoikeuksien suoja voidaan ohittaa ”väkivaltaisesti” poliittisen tarpeen perusteella. Tällöin perusoikeudet eivät enää toimi perustuslain takaamina yksilöllisinä suojakeinoina, vaan niistä tulee hallinnan välineitä. Nomi Claire Lazarin tutkimus poikkeustiloista osana poliittiseettistä järjestystä taas korostaa, että poikkeuslainsäädäntöä tulisi tarkastella poliittisen kokemuksen ja arvokonfliktien kautta ilman, että sitä pidetään kategorisesti moraali- ja oikeusnormien ulkopuolisena ilmiönä; lainsäätämisen ja valvonnan vastuullisuus, normaalin ja poikkeuksellisen hallinnon johdonmukaisuus ja jatkuvuus sekä moniarvoisuus voivat turvata tehokkaasti liberaalit arvot.

Institutionaalisen jännitteen ratkaisemiseksi perustuslain 73 §:n asema tulisi joka tapauksessa arvioida uudelleen ja harkita mekanismeja, joilla estetään 73 §:n mahdollistama oikeusvaltion asteittainen rapauttaminen ja ajautuminen ”oikeusvaltiopaniikkiin”. Mahdollisia uudistuksia voisivat olla 73 §:n soveltamisalan tarkempi määrittely, suhteellisuusperiaatteen sisällyttäminen lakiin tai ehdottomien perusoikeuksien suojaaminen poikkeuslainsäädännön ulottumattomiin. Suhteellisuusperiaatteen kirjaaminen 73 §:ään voisi vahvistaa välttämättömyyden ja vaihtoehdottomuuden arviointia, mutta se ei ehkä yksinään ratkaisisi esiin nousseita ongelmia. Eri vaihtoehtojen realistisuus edellyttää jatkotutkimusta.

Olennaista on kuitenkin tiedostaa ja kysyä: jos 73 § jää perustuslakiin sellaisenaan, muodostuuko Suomen oikeusjärjestelmä oikeusvaltiollisesti epäjohdonmukaiseksi hybridimalliksi, jossa normatiivinen oikeusvaltio ja poikkeusvaltion hallinta kietoutuvat toisiinsa? Vai voidaanko säännös vielä oikeuttaa oikeusjärjestelmän sopeutumiskyvyn nimissä?

A circular economy approach can enhance the EU’s domestic capacities in transition minerals (but it takes time)

Authors:

Andrei Diaconescu (doctoral researcher)

Emilia Taimi (doctoral researcher)

Sirja-Leena Penttinen (associate professor)

Jouko Nuottila (postdoctoral researcher)

What are transition minerals and what is all the fuss about them?

To start 2025 with a bang, the President of the United States, Donald Trump, expressed his interest over Greenland – an autonomous territory within the Kingdom of Denmark – sending shock waves through the European Union (EU). President Trump’s interest in Greenland is primarily considered to relate to national security and the geopolitical importance of the territory in the Arctic, but also to resource acquisition: as ice melts due to global warming, resources become more accessible (Paddison 2025). Greenland possesses vast natural resources, including rare earth minerals and other transition minerals critical to powering the digital and green energy transitions. In February 2025, President Trump linked the continuation of the US war support for Ukraine to a ‘transactional approach’, proposing a supply of critical and rare earth minerals such as lithium, uranium, and titanium from Ukraine’s bedrock to the US in return (Méheut 2025).

The recent turmoil surrounding Greenland and Ukraine highlights the crucial importance of transition minerals to nations. These minerals, often referred to as critical minerals in countries reliant on their supply, encompass a broad range of essential materials used in various high-tech and clean energy applications (International Energy Agency 2021). They are vital for the shift from fossil fuels to greener alternatives. For instance, the mainstreaming battery technology used in electric vehicles (EVs), the lithium-ion, requires a variety of minerals, including lithium, cobalt, nickel, graphite, manganese, and rare earths. With the adoption of ambitious global decarbonization agendas, EVs have emerged as the predominant ‘green’ technology in the transport sector. Consequently, the demand for these minerals is skyrocketing (International Energy Agency 2024). In addition to clean tech, these minerals are central to the national defense and aerospace industries, which further explains countries’ sensitivities and strategic rivalries concerning these minerals.

The problem with transition minerals is that some have them, others don’t. The current known and deployed reserves of key minerals are found in specific regions: lithium in Australia, Chile, Bolivia, and Argentina; nickel in Indonesia and Russia; cobalt in the Democratic Republic of Congo; and (natural) graphite in China, the latter also having significant dominance in the ore refining capacity. The geographical concentration of each node in the transition mineral supply chain has highlighted supply chain concerns, particularly among major consuming countries. As supply chain disruptions can have significant economic, political, and security implications, many jurisdictions have adopted a wide range of measures to increase supply chain resilience (Penttinen and Burlinghaus 2025).

In response to the increasing demand and the need to mitigate dependency arising from the geological concentration, new reserves are actively being explored – including the exploration for resources in space, the deep-sea bed and the Arctic region. In addition to discovering new resources, active measures have been adopted to integrate the circular economy approach to key transition minerals in the EU, which provides a secondary supply route for these materials critical for decarbonization technologies. This approach enhances the EU’s domestic capacities and, consequently, its security of supply.

What is meant by the circular economy of transition minerals?

In simple terms, the circular economy of transition minerals involves reusing and recycling products that contain these valuable raw materials, as well as the minerals themselves. In practice this requires a novel perspective towards the end-of-life of primary products (Commission 2020). This circular way of thinking and moving away from the linear take-make-waste mentality provides both challenges and possibilities for business and regulation. As virgin transition minerals are scattered globally, and their extraction creates geopolitical, environmental and societal strains, a circular approach has gained increasing attention. When reliance on virgin materials is diminished through a circular economy, it also mitigates risks related to price volatility and security of supply (United Nations 2024; Elobeid 2022).

In the battery context, a circular economy approach refers to a system where end-of-life batteries, their components, and materials are reused, repurposed, or recycled into new batteries. EV batteries, for example, can get a new life in stationary energy storage systems (Rufino Junior et al. 2024). The EU has adopted a new Batteries Regulation specifically addressing battery circularity (Regulation 2023). The main objective of the Regulation is to ensure that used batteries are collected, reused and recycled efficiently in the EU. This will be achieved through gradually tightening targets from 2025 onwards. For example, the recycling efficiency of lithium-based batteries should be 65 % by the end of 2025, increasing to 70 % by the end of 2030. Similarly, targets for the recovery of materials have been set, ranging from 50% for lithium to 90% for cobalt, nickel, copper and lead. 

The shift towards the circular economy for batteries is impeded by the pragmatic reality that initiating their second lifecycle requires a significant amount of time. As the transition from combustion fuel engines to electric vehicles using batteries is still ongoing, the products need first to go through their primary use before material for reuse and recycling can be provided.

Digital traceability tools to facilitate the uptake of the circular economy

To facilitate the circular economy of end-of-life batteries, the EU has enacted the ‘battery passport’, initially introduced by the Global Battery Alliance. The battery passport is an electronic record that enables traceability for the reuse and recycling of the raw materials used in batteries (Council 2023). The battery passport will apply to certain types of batteries placed on the market or put into service as of February 2027, namely to EV batteries, light means of transport batteries such as electric bikes and scooters, and industrial batteries with a capacity greater than 2kWh (Article 77 and preamble para. 15 of the Regulation 2023).

The battery passport enables informed decision-making based on reliable information to stakeholders in the entire supply chain (Global Battery Alliance 2024). The battery passport will contain information such as the battery’s capacity, chemistry and composition, critical raw materials present in the battery, hazardous substances and carbon footprint of battery production’s process, to be accessed digitally through a quick response (QR) code (Regulation 2023).

The QR code will provide public access to information about the battery’s material composition and chemistry, with sensitive commercial details like performance and durability restricted to those with legitimate interest (Article 77(2)(a, c) and Annex XIII, point 1 and 4 of the Regulation 2023). It will also disclose the percentage of recycled content used in a battery, strengthening the circular economy by enabling the evaluation of a battery’s residual value or remaining lifetime, facilitating its further use (preamble 124 of the Regulation 2023). The passport will also include information on responsible sourcing through environmental, social and governance due diligence (Annex XIII 1(d) of the Regulation 2023), aiding in the management and collection of waste batteries and preventing the inappropriate disposal of harmful substances and enforce caps on hazardous materials as enshrined in the Batteries Regulation. 

Opportunities for Finland

In recent years, Finland’s wind power production capacity has consistently set new records almost annually. Although the expansion of renewable energy production capacity, particularly wind energy, has contributed to maintaining relatively low electricity prices in Finland – positioning it as the EU Member State with the second lowest electricity prices – price volatility remains significant (Finnish Energy Industries).

To address the challenges posed by the high volatility of wind energy production, one viable solution involves the implementation of various energy storage systems. These systems can temporarily store electricity during peak production periods (Jarbratt et al. 2023). Energy storage facilities help to balance the grid while reducing price fluctuations.

While there are several energy storage technologies, one of the most promising is using second-hand EV batteries for stationary energy storage systems (Allen 2022), preferably located close to the production site. While an EV battery must be replaced in its original installation after the maximum recharge capacity has decreased under a predefined limit (capacity loss will happen after certain amount of charge cycles), the replaced batteries can have prolonged use of many years for secondary, less intensive, use cases such as providing energy storage capacity.

Finland is in a good position to become one of the technology leaders in battery-related circular economy applications. Finnish research institutes have pioneering research activities in areas such as battery chemistry and the implementation of the battery passport (discussed above). Finnish companies and start-ups are also actively investing in new business opportunities related to the battery ecosystem. However, the advent of new technologies also introduces uncertainties. For example, access to second-hand batteries might be limited (Laakso 2024), and the regulation of liabilities associated with their deployment might be problematic (Ouro-Nimini 2023; Rufino Junior et al. 2024).

A circular economy approach can enhance the EU’s capabilities in securing not only domestic raw materials but also strategic products, such as batteries, by promoting reuse. Additionally, digital traceability tools facilitate this process by providing crucial information on various metrics of used raw materials and products. However, a circular economy approach requires time to be effectively integrated into the value chain – the critical question amidst ongoing (geo)political upheavals and a warming climate is, however, do we have enough time?

***

The authors’ ongoing research at the University of Lapland and the Law, Technology and Sustainability Transitions Research Group (LOST) centers on transition minerals, EV batteries’ supply chain, and the implementation of a circular economy approach. Under the 2IMATCH consortium, funded by the Strategic Research Council of Finland, the research undertaken at the University of Lapland examines the new regulations and policies adopted in the EU to ensure resilience of transition minerals’ supply chain in the context of evolving (energy) geopolitics. The BATRACE project, funded by the Research Council of Finland, focuses on the EV battery supply chain. It examines emerging national, regional and international regulatory frameworks and aims to identify the best practices for developing a transnational framework that supports the security and sustainability of the battery supply chain. The AKILIT project, funded by the European Union’s Regional Development Fund, focuses on new circular value chains, business models, technologies, and regulations related to the reuse and recycling of batteries. Together with local companies and innovation accelerators, the project aims to develop the circular economy of batteries in Northern Finland and identify the best business opportunities from the perspective of regional growth, employment, and green transition.

Sources:

Allen 2022. ‘Finnish startup Cactos raises €2.5 million to tackle the energy crisis with second-life Tesla batteries’ (November 29, 2022, EU-Startups); https://www.eu-startups.com/2022/11/finnish-startup-cactos-raises-e2-5-million-to-tackle-the-energy-crisis-with-second-life-tesla-batteries/

Commission 2020. Communication from the Commission to the European Parliament, the Council, the European Economic and Social Committee and the Committee of the Regions, A new Circular Economy Action Plan For a cleaner and more competitive Europe, COM(2020)98 final.

Council 2023. Council of the European Union, ‘Towards a sustainable, circular, European battery supply chain’ (December 8, 2023) <https://www.consilium.europa.eu/en/infographics/battery-supply-chain/>.

Elobeid 2022. ‘How the circular economy can help us stay within planetary boundaries’. (August, 31, 2022, Ellen MacArthur Foundation); https://www.ellenmacarthurfoundation.org/articles/how-the-circular-economy-can-help-us-stay-within-planetary-boundaries

Finnish Energy Industries. Compiled data and statistics available at https://energia.fi/en/statistics/statistics-on-electricity/

Global Battery Alliance 2024. GBA Battery Passport. An Overview. https://www.globalbattery.org/media/publications/gba-batterypassport-2024-v1-web.pdf

International Energy Agency (IEA) 2021. ‘The role of critical minerals in clean energy transitions: Critical Minerals’ (IEA Publications 2021).

International Energy Agency 2024. Global Critical Minerals Outlook 2024 (IEA Publications 2024).

Jarbratt et al. 2023. ‘Enabling renewable energy with battery energy storage systems’ (August 2, 2023, McKinsey & Company); https://www.mckinsey.com/industries/automotive-and-assembly/our-insights/enabling-renewable-energy-with-battery-energy-storage-systems

Laakso 2024. ‘Grid energy storage has a multitude of uses’ (April 10, 2024, Fingrid Magazine); https://www.fingridlehti.fi/en/grid-energy-storage-has-a-multitude-of-uses/

Méheut 2025. ‘Trump Urges Trading Ukraine’s Rare Earth Minerals for More U.S. Aid’ (February 3, 2025, The New York Times), <https://www.nytimes.com/2025/02/03/world/europe/trump-ukraine-rare-earth-minerals.html>

Ouro-Nimini 2023. ‘Rapport: Trade Rules for a Circular Economy’ (February 6, 2023, Kommerskollegium); https://www.kommerskollegium.se/analyser-och-seminarier/publikationer/rapporter/2023/trade-rules-for-a-circular-economy/

Paddison 2025. ‘Trump wants to buy Greenland again. Here’s why he’s so interested in the world’s largest island’ (January 8, 2025, CNN); https://edition.cnn.com/2025/01/07/climate/trump-greenland-climate/index.html

Penttinen and Burlinghaus 2024. ‘Mitigating sustainability and security risks of critical mineral supply chains in the green energy transition’. 24:1 Utilities Law Review.

Regulation 2023. Regulation (EU) 2023/1542 of the European Parliament and of the Council of 12 July 2023 concerning batteries and waste batteries, amending Directive 2008/98/EC and Regulation (EU) 2019/1020 and repealing Directive 2006/66/EC.

Rufino Junior et al. 2024. ‘Towards Battery Digital Passport: Reviewing Regulations and Standards for Second-Life Batteries’ 10 Batteries (2024).

United Nations 2024. Critical Transitions: Circularity, equity and responsibility in the quest for energy transition minerals. Nairobi. https://doi.org/10.59117/20.500.11822/46623.

Images

Unsplash. https://unsplash.com/.