Käsitykset veden omistajuudesta ja käyttötavoista murroksessa

Kirjoittaja: Tapio Koivula, Tutkijatohtori (OTT)

Matkustin kesäkuun lopulla Osloon osallistuakseni vesioikeuskonferenssiin (AIDA Water Law Conference 2026), jonka järjesti International Association for Water Law (AIDA) Oslon yliopistolla 24.-26. kesäkuuta. AIDA on pitkät perinteet omaava järjestö, joka toimii yhteistyöalustana veteen liittyvien ongelmien parissa työskenteleville juristeille ja ammattilaisille. Yhteiskunnallinen keskustelu kyseisestä aihepiiristä onkin tarpeen, sillä veteen liittyvät oikeudet ja oikeuskäytäntö koskettavat jokaista taustasta riippumatta.

Tapio Koivula

Professori Christina Voigt kiteytti osuvasti konferenssin keskeisen teeman omassa avauspuheenvuorossaan viittaamalla in dubio pro aqua-periaatteeseen. Tämä periaate merkitsee, että epäselvissä päätöksentekotilanteissa vesiresurssien suojelu tulisi asettaa etusijalle sillä olevan keskeisen ja välttämättömän roolin vuoksi kaiken elämän kannalta. Kyse ei ole pelkästään veden saatavuudesta vaan tasapainosta ja mittasuhteista – sekä veden puute että sen runsaus aiheuttavat ongelmia, kuten tulvat ja myrskyt ovat osoittaneet jo vuosituhansien ajan. Veden merkitys tulee siis ymmärtää laajemmin kuin ainoastaan juomaveden osalta.

En osallistunut konferenssiin ainoastaan kuunteluoppilaan roolissa, vaan pääsin myös esittelemään omaa ja työtovereideni tutkimusta, jota olemme työstäneet osana Safe Water for All (WaterFall)-hanketta. Tutkimustiimimme valmisteleman ensimmäisen artikkelin otsikkona on ”Public Power and the Right to Water: A comparative study of how public authorities govern water management in Finland, Slovenia, Belgium and the Netherlands”, ja siinä vertaillaan Suomen, Slovenian, Belgian ja Alankomaiden vesihallintojärjestelmiä oikeuden veteen ja kriisivalmiuden puitteissa. Aiheeseen liittyvä posterimme oli esillä lounastiloissa, joissa sain mahdollisuuden kertoa aiheesta lisää siitä kiinnostuneille. Erityisesti artikkelin oikeusvertaileva metodologia kiinnosti osallistujia, ja osalla oli myös henkilökohtaista kokemusta valittujen valtioiden oikeuskäytännöstä. Näistä keskusteluista sain paljon eväitä tutkimuksen jatkamiseen.

Konferenssin anti oli monipuolinen ja monitieteinen, sillä aiheet vaihtelivat oikeudellisista kysymyksistä aina veden riittävyyttä mittaaviin matemaattisiin malleihin saakka. Vaikka veteen liittyvistä ongelmista ja uhkakuvista puhuttiin paljon, konferenssin sisältö ei jäänyt kauhukuvien tasolle vaan sisälsi paljon tietoa käytännön ratkaisuista. Selväksi tuli erityisesti se, että käsitykset veden omistajuudesta, käyttötavoista ja kulttuurisista yhteyksistä ovat murroksessa. Ei ole yllättävää, että veden rooli on monella tapaa politisoitunut – ovathan veden hallinta- ja käyttötavat vahvasti liitoksissa valtioiden poliittisiin tavoitteisiin. Vesi mielletään myös enenevissä määrin osana yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja liitetään esimerkiksi osaksi ilmastotavoitteita, mikä korostaa veden sääntelyn globaalia luonnetta kansallisen lainsäädännön ohella. 

Muun muassa niin sanottu ”(ihmis)oikeus veteen” oli vahvasti esillä läpi konferenssin, mikä ilmentää veden uudenlaista käsitteellistämistä resurssista ihmisoikeusasiaksi. Keskustelussa veden rooli ihmisen perustarpeena luo perustan erillisten oikeuksien syntymiselle. Tiedon saatavuus, osallisuus päätöksenteossa, oikeussuojan saatavuus ja alueellinen yhteistyö katsottiin osiksi laajempaa ihmisoikeusdiskurssia. Ongelmana ”oikeuden veteen” toteutumisen kannalta voidaan nähdä esimerkiksi eriarvoisuus veden saatavuudessa kaupungissa ja maaseudulla asuvien välillä. Tämän ongelman ratkaisemisessa oikeudellisilla keinoilla katsottiin olevan merkittävä rooli.

Paneelikeskustelua oikeudesta veteen ja ruokaturvasta

Vaikka vesi on olennainen tekijä ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta, sillä on myös kiistaton rooli luonnonsuojelussa. Konferenssissa käsiteltiin muun muassa oikeutta veteen ilmastolainsäädännön näkökulmasta, valtioiden rajat ylittäviä velvollisuuksia veden kontekstissa, sekä tekoälydatakeskusten ympäristöhaittoja. Datakeskukset ovat erityisen kiistanalainen aihe niiden korkean vedenkulutuksen vuoksi. Yhtenä suurimmista haasteista näiden datakeskusten ympäristöhaittojen arvioimisessa on tilastojen hajaantuneisuus, koska sekä julkinen että yksityinen sektori ovat aktiivisia toimijoita niiden toiminnassa.

Workshop-tilaisuuksissa käsiteltiin myös merituulivoiman hyötyjä ja ympäristöhaittoja. Saksassa on valmistumassa tähän liittyen väitöstutkimus, jossa analysoidaan merituulivoiman yhteiskunnallisia hyötyjä, mutta myös niiden rakentamisesta, ylläpitämisestä ja purkamisesta aiheutuvia haittoja. Viimeisenä esimerkkinä konferenssin sisällöstä luonnonsuojelun osalta ovat niin sanotut luonnonmuodostelmien oikeudet (esim. jokien ja järvien oikeudet). Vaikka ajatuksella oli kannattajansa, sitä myös perustellusti kritisoitiin. Koska oikeudet sijoittuvat nimenomaan ihmisarvoon ja ihmisten tarpeisiin, luonnonsuojelu on paremmin ymmärrettävissä yhteisen hyvän kautta – onhan terve luonto niin ihmisen kuin ympäristönkin etu.

Kaiken kaikkiaan konferenssi tarjosi alustan vesiasioihin erikoistuneiden asiantuntijoiden väliseen verkostoitumiseen ja tiedon jakamiseen. Vaikka näkökulmia oli monia, osallistujia yhdisti tavoite käsitteellistää vesi kansainvälisten kokonaisuuksien valossa. Sekä kansallisella että kansainvälisellä oikeudella on suuri käytännön merkitys vesioikeuksien kehittämisessä, mutta kumpaakaan ei ole hyödynnetty vielä täydessä mitassa. Esimerkiksi paikallisia tapoja ja tapaoikeutta ei aina oteta huomioon riittävästi vesioikeutta kehitettäessä.

Konferenssi auttoi minua ymmärtämään, kuinka monenlaista tutkimusta vesioikeuden alalla tehdään, mutta myös sen, että lisätutkimukselle on yhä suurempi tarve. Erityisesti tilastotietoa veden saatavuudesta ja käytöstä on kerättävä ja päivitettävä sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla, jotta veteen liittyviin haasteisiin voidaan vastata tehokkaammin sääntelyn ja oikeuskäytännön kautta. 

Viittaukset

AIDA Water Law Conference 2026. https://www.nmbu.no/en/aidawaterlawcongress

Safe Water for All (WaterFall). https://turvallistavetta.fi/en/

Hukkajoen raakut ja oikeudellinen vastuu

 Kirjoittaja: Jukka Similä (OTT, tutkimusprofessori)

Jukka Similä

Stora Enso tiedotti 19.8.2024 puunkorjuutyömaalla ympäristövahingosta, joka yhtiön ilmoituksen mukaan havaittiin muutama päivä aikaisemmin. Vahinko oli aiheutunut metsäkoneiden ylitettyä Hukkajoen, jossa on erittäin uhanalaisten jokihelmisimpukoiden eli raakkujen esiintymä.

Metsänkäyttöilmoituksen hyväksymisen yhteydessä viranomaiset olivat kertoneet metsän omistajalle ja hakkuuoikeuden ostaneelle Stora Ensolle joen merkityksestä raakuille. Julkisuuteen sittemmin tulleiden tietojen mukaan metsäkoneilla oli ajettu joen yli satoja kertoja. Yhtiö pysäytti puunkorjuun ja on selvittänyt tapahtumaa ympäristöviranomaisten (ELY-keskus) kanssa. Metsähallitus on aloittanut raakkujen pelastustoimet, ja Stora Enso on antanut julkisen lupauksen korvata luonnolle aiheutuneet vahingot. 

Jokihelmisimpukka eli raakku on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu virtavesiemme nilviäislaji. Raakku on pitkäikäinen: se saattaa elää jopa 200 vuotiaaksi. Raakkukannat ovat heikentyneet vuosikymmenien aikana monista syistä johtuen. Uittoperkaukset ovat muuttaneet niiden elinympäristöjä, ja vesivoimapadot ovat estäneet raakun elinkierron kannalta välttämättömien väli-isäntälajien, lohen ja taimenen, pääsyn virtavesiin. Metsätaloustöiden seurauksena vesistöön huuhtoutuvat ravinteet ja kiintoaines heikentävät raakkukannan elinmahdollisuuksia. 

Hukkajoella vahingot raakuille ovat osin aiheutuneet raakkujen murskautumisesta metsäkoneen alle, vaikka ajourilta jokeen päätynyt muta, hiekka ja hakkuutähteet sekä puuston poistamisen johdosta lämpiävä vesi ovat itse asiassa merkittävämpi haitta. Syksyn sateet saattavat liikenteeseen lisää mutaa ja lietettä, ja siten haitallisten vaikutuksen syntyminen ei ole päättynyt puunkorjuun keskeytymiseen. 

Luonnonsuojelurikos

Poliisi tutkii tapausta törkeänä luonnonsuojelurikoksena. Luonnonsuojelurikoksen kvalifioitu muoto säädettiin vuonna 2015, ja asiaa koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että ”erittäin uhanalaisen jokihelmisimpukan yhdenkin esiintymispaikan tahallinen hävittäminen esimerkiksi ruoppaamalla tai rakentamalla voisi täyttää tunnusmerkistön”.[1]

Rangaistus on tällöin aina vankeutta asteikolla 4 kuukaudesta 4 vuoteen.

Lainmuutos ankaroitti luonnonsuojelurikoksesta seuraavaa maksimirangaistusta. Törkeästä ympäristön turmelemisesta rangaistus on kuitenkin tätä ankarampi, maksimissaan kuusi vuotta. Haku tilastokeskuksen rikostilastoihin vuosille 2018–2022 ei tuottanut yhtään merkintää törkeästä luonnonsuojelurikoksesta. Perusmuotoisesta luonnonsuojelurikoksesta oli samalla aikavälillä annettu 35 tuomiota, ympäristön turmelemisesta 277 tuomiota ja törkeästä ympäristön turmelemisesta 14. 

Ympäristön turmelemisrikos voi myös aiheuttaa luonnonsuojeluarvojen menetyksiä. Näin tapahtui esimerkiksi, kun Norilsk Nickel Harjavalta Oy päästi vesistöön 4.7.−6.7.2014 nikkelisulfaattiliuosta, joka sisälsi yhteensä noin 66 tonnia nikkeliä ja 1,3 tonnia kobolttia sekä muita haitta-aineita. Harjavallan padon alapuolisella osuudella Kokemäenjoessa arvioidaan olleen ennen päästöä yli kuusi miljoonaa vuollejokisimpukan yksilöä, joista yli miljoonan arvioidaan kuolleen nikkelipäästön vaikutuksesta. Vuollejokisimpukka on Suomessa uhanalainen laji, ei siis yhtä uhanalainen kuin jokihelmisimpukka.

ELY-keskus määräsi pilaantumisen aiheuttaneen yhtiön ryhtymään korjaaviin toimiin aiheuttamansa luonnonarvojen menetyksen takia (KHO 2022:71). Sittemmin Kokemäenjoen vuollejokisimpukkakanta on elpynyt erinomaisesti.[2]

Tapauksen eri merkitykset

Vahingon – ja mahdollisesti rikoksen – jo tapahduttua luonnonsuojelun kannalta etenkin kahdella asialla on merkitystä. Ensinnäkin: onko luonnonsuojelurikoksen julkisuutta saavalla käsittelyllä vaikutusta siihen, miten luonnonsuojeluun suhtaudutaan ja luonnonvaroja hyödynnetään tulevaisuudessa? Toiseksi: pystytäänkö aiheutunut luontovahinko korjaamaan?

Tapauksen käsittelyn vaikutukset tulevaisuuteen ovat yhteiskunnallisesti kiinnostava kysymys riippumatta siitä, minkälaisen rangaistusteorian katsotaan olevan parhaiten perusteltu.

Rangaistusteorioita on useita, ja puhtaasti pelotevaikutukseen pohjautuvalla rangaistusteorialla ei Suomessa ole kannatusta. Positiivinen preventioteorian mukaan, jolla on kannatusta Suomessa, hyväksyttävän rangaistuksen ehtoja on muitakin kuin rangaistuksen pelotevaikutus. Tällainen ehto on muun muassa sääntelyn legitimiteetti (hyväksyttävyys).[3]

Hukkajoen tapauksesta käytävä yhteiskunnallinen keskustelu voidaan nähdä testinä, joka kertoo jotain siitä, miten suomalainen yhteiskunta hyväksyy luonnonsuojelua koskevan rikosoikeudellisen sääntelyn. Halutaanko tapahtuneita luonnonarvojen menetyksiä vähätellä vai hyväksytäänkö se, että myös luonnonsuojelulain vastaisista toimista voi seurata ankara rangaistus?

Julkisuudessa on vaadittu rangaistusten ankaroittamista, kuten usein tapahtuu, kun jokin rikosasia nousee julkiseen keskusteluun. Tässä tapauksessa ankarointi voisi tarkoittaa törkeän luonnonsuojelurikoksen maksimirangaistuksen nostamista samaan tasoon kuin törkeän ympäristön turmelemisen eli kuuteen vuoteen. Kriminologit usein toppuuttelevat julkisen kohun aiheuttamia ankaroittamisvaatimuksia, ja on syytä kysyä, voisiko ankaroittaminen tässäkään tapauksessa oikeasti vähentää rikollisuutta. Voisi olla perustellumpaa pohtia, mitä uusia hallinto-oikeudellisia keinoja luonnonarvojen suojeluun voitaisiin säätää.

Rikosoikeudellisen käyttäytymistä ohjaavan roolin voimakuuteen liittyy myös kysymys yhteisösakosta. Voidaanko yrityksen toimintaa pitää siten moitittavana, että sille määrätään rikosoikeudellinen rangaistus? Pelkästään rahamääräisesti ajatellen yhteisösakolla, jonka maksimimäärä on 850.000 €, ei ole mainittavaa merkitystä suurelle kansainväliselle yhteisölle, vaikka rangaistuksen sivuvaikutukset voivat olla suurempia.

Ympäristörikoksista tuomitut yhteisösakot ovat yleensä suhteellisen vaatimattomia[4], vaikka eräs suuryritys on tuomittu maksamaan tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta (öljypäästöistä) puolen miljoonan suuruinen yhteisösakko (KKO 2008:33).[5] Myös Talvivaara-tapauksessa yhteisösakon määrä oli sama. Yhteisösakon nostaminen tasolle, joka olisi merkityksellinen myös suuryritysten kannalta, voisi vahvistaa rikosoikeudellisen sääntelyn ennaltaehkäisevää vaikutusta.

Luontovahingon korjaaminen

Luontovahingon ennallistamisen kannalta merkitykselliset säännökset koskevat luontovahingon ehkäisemistä ja korjaamista (LSL 127 §) ja erityistä menettämisseuraamusta (LSL 132.1 §:n toisen lauseen tarkoittama menettämisseuraamus). Niistä ensimmäisestä päätetään hallinnollisessa prosessissa (ELY-keskus) ja toisessa rikosprosessissa. Luontovahinkoa koskeva säännös sisällytettiin kansalliseen lainsäädäntöön vuonna 2009 (L 384/2009), ja se perustuu ympäristövastuudirektiiviin (2004/35/EY), mutta menettämisseuraamus on ollut laissa jo yli 30 vuotta, vuodesta 1991 (L 672/1991).

Luontovahingolla tarkoitetaan luontotyyppien ja eliölajien suotuisan suojelutason saavuttamisen tai säilyttämisen kannalta merkittävää, mitattavissa olevaa suoraa tai välillistä haitallista vaikutusta, jonka aiheuttaminen ei perustu lupaan.

Vastuu luontovahingoista on ympäristövastuudirektiivissä erikseen luetelluiden ns. vaarallisten toimintojen osalta ankaraa eli vastuuta, joka on tuottamuksesta riippumatonta. Lisäksi ammatillista toimintaa harjoittava taikka se, joka tosiasiassa määrää tästä toiminnasta, on tuottamuksellisessa vastuussa aiheuttamasta luontovahingosta. Kyse on toiminnasta, jota harjoitetaan taloudellisena toimintana tai liikkeen tai yrityksen puitteissa, riippumatta siitä, onko se yksityistä vai julkista taikka voittoa tavoittelevaa tai tavoittelematonta.^[6]

Jos vahinko on jo tapahtunut, hallintoviranomainen voi määrätä toiminnan harjoittajan toteuttamaan korjaavia toimenpiteitä. Määräyksen antaa hallintoviranomainen, eikä sitä arvioida rikosprosessin yhteydessä. Itse asiassa määräyksen antaminen ei edellytä rikosta.  Menettämisseuraamuksen arviointi sitä vastoin pohjautuu siihen arvoon, joka rauhoitetulla eläimellä tai kasvilla on lajinsa edustajana. Yhden jokihelmisimpukan ohjeellinen arvo on asiaa koskevassa ympäristöministeriön asetuksessa vahvistettu olevan 589 €.

Päätöksiä, joissa luontovahinkoa aiheuttanut on määrätty korjaaviin toimenpiteisiin, on tehty harvoin. Näin on kuitenkin tehty edellä viitatussa Norilsk Nickelin tapauksessa. (KHO 2022:71). Vuollejokisimpukan ohjeellinen arvo on 50 euroa.  Tapauksessa nostettiin myös syyte ympäristön turmeltumisesta, mutta tuomioistuin ei lopulta antanut asiasta tuomiota. Näin ollen myöskään menettämisseuraamusta ei määrätty. Tiedossani ei ole, kuinka suuret kustannukset korjaavista toimenpiteistä ovat kyseiselle yhtiölle aiheutuneet, mutta arvelisin, että kustannukset ovat jääneet alle 50 miljoonan euron.

Yllä tarkoitettu erityinen menettämisseuraamus, jonka suuruuden arvioinnille ministeriön asetuksella vahvistetuilla ohjeellisilla arvoilla on merkitystä, on rikoksesta tuomittavan rangaistuksen rinnalla määrättävissä oleva seuraamus. Sen oikeuspolitiinen perustelu on vahingonkorvaus siitä, että luonnonsuojelurikoksen johdosta valtio on toteutettava uusia kustannuksia aiheuttavia luonnonsuojelutoimia.

Luonnonsuojelun kannalta luontovahinkoa koskeva sääntely on kuitenkin huomattavasti tärkeämpi, koska se voi johtaa oikeasti luonnonarvojen ennallistamiseen vahingon aiheuttaneen toimesta. Menettämisseuraamuksesta tehtävää maksua ei nimittäin ole korvamerkitty. Se maksetaan valtion yleiseen kassaan, ja luonnonsuojeluviranomaisten käytettävissä olevat määrärahat päätetään budjettiprosessissa. Menettämisseuraamuksen oikeuspoliittinen perustelu ja sen toteutus eivät vastaa toisiaan.

Jokihelmisimpukkatapaukseen periaatteessa soveltuu sekä luontovahinkoa että erityistä menettämisseuraamusta koskeva sääntely, vaikka näiden kahden sääntelyinstrumentin soveltamisala ei yleisesti ole sama.

Luontovahinkoa koskeva sääntely on kansallisesti toteutettu vain siinä määrin kuin asiaa koskeva EU:n direktiivi edellyttää, siis tietyille luonto- ja lintudirektiivin tarkoittamille lajeille ja kohteille (ks. LSL 3 § 7) kohta). Kyseiset lajit ja kohteet ovat toki yleisesti erityisen tärkeitä, mutta ennallistamista koskeva sääntely ei ole kattavaa. Laissa ei ole myöskään RL 10:2,6 § vastaavaa säännöstä, jossa säädettäisiin vahingonkorvauksellisen menettämisseuraamuksen ja luontovahingon suhteesta.

Katson, että luontovahinkoa koskeva sääntely tulisi ulottaa koskemaan kaikkia rauhoitettuja lajeja ja LSL:lla suojeltuja kohteita, ja menettämisseuraamuksella tulisi olla luontovahinkosääntelyä täydentävä rooli. Pääasia on luonnonarvojen aito ennallistaminen, ei menettämisseuraamus, jolla ei suoraan rahoiteta ennallistamistoimia.

---

[1] HE 55/2015 vp, s. 23.

[2] https://www.sttinfo.fi/tiedote/70263125/kokemaenjoessa-vuollejokisimpukoita-ennatysmaarat?lang=fi  <26.8.2024>. Lassi Karvonen ja Jouni Leinikki: Suursimpukkapopulaatioiden tila Kokemäenjoessa kesällä 2023, Alleco raportti n:o 4/2024.

[3] Sakari Melander: Rikosoikeus 2010-luvulla. Forum Iuris. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.

[4] Tarja Koskela ja Leila Suvantola: luku 12 Ympäristörikosten ja -rikkomusten seuraamukset, s. 289, taulukko 15, kirjassa Tarja Koskela ja Leila Suvantola (toim.), Ympäristörikokset. Edita Publishing, 2023.

[5] Ks. Elina Pirjatanniemi: KKO 2008:33 − Oikeushenkilön rangaistusvastuu puntarissa. Lakimies 4/2008 s. 655 – 666.

[6] HE 228/2008 vp, s. 40.