Käsitykset veden omistajuudesta ja käyttötavoista murroksessa

Kirjoittaja: Tapio Koivula, Tutkijatohtori (OTT)

Matkustin kesäkuun lopulla Osloon osallistuakseni vesioikeuskonferenssiin (AIDA Water Law Conference 2026), jonka järjesti International Association for Water Law (AIDA) Oslon yliopistolla 24.-26. kesäkuuta. AIDA on pitkät perinteet omaava järjestö, joka toimii yhteistyöalustana veteen liittyvien ongelmien parissa työskenteleville juristeille ja ammattilaisille. Yhteiskunnallinen keskustelu kyseisestä aihepiiristä onkin tarpeen, sillä veteen liittyvät oikeudet ja oikeuskäytäntö koskettavat jokaista taustasta riippumatta.

Tapio Koivula

Professori Christina Voigt kiteytti osuvasti konferenssin keskeisen teeman omassa avauspuheenvuorossaan viittaamalla in dubio pro aqua-periaatteeseen. Tämä periaate merkitsee, että epäselvissä päätöksentekotilanteissa vesiresurssien suojelu tulisi asettaa etusijalle sillä olevan keskeisen ja välttämättömän roolin vuoksi kaiken elämän kannalta. Kyse ei ole pelkästään veden saatavuudesta vaan tasapainosta ja mittasuhteista – sekä veden puute että sen runsaus aiheuttavat ongelmia, kuten tulvat ja myrskyt ovat osoittaneet jo vuosituhansien ajan. Veden merkitys tulee siis ymmärtää laajemmin kuin ainoastaan juomaveden osalta.

En osallistunut konferenssiin ainoastaan kuunteluoppilaan roolissa, vaan pääsin myös esittelemään omaa ja työtovereideni tutkimusta, jota olemme työstäneet osana Safe Water for All (WaterFall)-hanketta. Tutkimustiimimme valmisteleman ensimmäisen artikkelin otsikkona on ”Public Power and the Right to Water: A comparative study of how public authorities govern water management in Finland, Slovenia, Belgium and the Netherlands”, ja siinä vertaillaan Suomen, Slovenian, Belgian ja Alankomaiden vesihallintojärjestelmiä oikeuden veteen ja kriisivalmiuden puitteissa. Aiheeseen liittyvä posterimme oli esillä lounastiloissa, joissa sain mahdollisuuden kertoa aiheesta lisää siitä kiinnostuneille. Erityisesti artikkelin oikeusvertaileva metodologia kiinnosti osallistujia, ja osalla oli myös henkilökohtaista kokemusta valittujen valtioiden oikeuskäytännöstä. Näistä keskusteluista sain paljon eväitä tutkimuksen jatkamiseen.

Konferenssin anti oli monipuolinen ja monitieteinen, sillä aiheet vaihtelivat oikeudellisista kysymyksistä aina veden riittävyyttä mittaaviin matemaattisiin malleihin saakka. Vaikka veteen liittyvistä ongelmista ja uhkakuvista puhuttiin paljon, konferenssin sisältö ei jäänyt kauhukuvien tasolle vaan sisälsi paljon tietoa käytännön ratkaisuista. Selväksi tuli erityisesti se, että käsitykset veden omistajuudesta, käyttötavoista ja kulttuurisista yhteyksistä ovat murroksessa. Ei ole yllättävää, että veden rooli on monella tapaa politisoitunut – ovathan veden hallinta- ja käyttötavat vahvasti liitoksissa valtioiden poliittisiin tavoitteisiin. Vesi mielletään myös enenevissä määrin osana yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja liitetään esimerkiksi osaksi ilmastotavoitteita, mikä korostaa veden sääntelyn globaalia luonnetta kansallisen lainsäädännön ohella. 

Muun muassa niin sanottu ”(ihmis)oikeus veteen” oli vahvasti esillä läpi konferenssin, mikä ilmentää veden uudenlaista käsitteellistämistä resurssista ihmisoikeusasiaksi. Keskustelussa veden rooli ihmisen perustarpeena luo perustan erillisten oikeuksien syntymiselle. Tiedon saatavuus, osallisuus päätöksenteossa, oikeussuojan saatavuus ja alueellinen yhteistyö katsottiin osiksi laajempaa ihmisoikeusdiskurssia. Ongelmana ”oikeuden veteen” toteutumisen kannalta voidaan nähdä esimerkiksi eriarvoisuus veden saatavuudessa kaupungissa ja maaseudulla asuvien välillä. Tämän ongelman ratkaisemisessa oikeudellisilla keinoilla katsottiin olevan merkittävä rooli.

Paneelikeskustelua oikeudesta veteen ja ruokaturvasta

Vaikka vesi on olennainen tekijä ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta, sillä on myös kiistaton rooli luonnonsuojelussa. Konferenssissa käsiteltiin muun muassa oikeutta veteen ilmastolainsäädännön näkökulmasta, valtioiden rajat ylittäviä velvollisuuksia veden kontekstissa, sekä tekoälydatakeskusten ympäristöhaittoja. Datakeskukset ovat erityisen kiistanalainen aihe niiden korkean vedenkulutuksen vuoksi. Yhtenä suurimmista haasteista näiden datakeskusten ympäristöhaittojen arvioimisessa on tilastojen hajaantuneisuus, koska sekä julkinen että yksityinen sektori ovat aktiivisia toimijoita niiden toiminnassa.

Workshop-tilaisuuksissa käsiteltiin myös merituulivoiman hyötyjä ja ympäristöhaittoja. Saksassa on valmistumassa tähän liittyen väitöstutkimus, jossa analysoidaan merituulivoiman yhteiskunnallisia hyötyjä, mutta myös niiden rakentamisesta, ylläpitämisestä ja purkamisesta aiheutuvia haittoja. Viimeisenä esimerkkinä konferenssin sisällöstä luonnonsuojelun osalta ovat niin sanotut luonnonmuodostelmien oikeudet (esim. jokien ja järvien oikeudet). Vaikka ajatuksella oli kannattajansa, sitä myös perustellusti kritisoitiin. Koska oikeudet sijoittuvat nimenomaan ihmisarvoon ja ihmisten tarpeisiin, luonnonsuojelu on paremmin ymmärrettävissä yhteisen hyvän kautta – onhan terve luonto niin ihmisen kuin ympäristönkin etu.

Kaiken kaikkiaan konferenssi tarjosi alustan vesiasioihin erikoistuneiden asiantuntijoiden väliseen verkostoitumiseen ja tiedon jakamiseen. Vaikka näkökulmia oli monia, osallistujia yhdisti tavoite käsitteellistää vesi kansainvälisten kokonaisuuksien valossa. Sekä kansallisella että kansainvälisellä oikeudella on suuri käytännön merkitys vesioikeuksien kehittämisessä, mutta kumpaakaan ei ole hyödynnetty vielä täydessä mitassa. Esimerkiksi paikallisia tapoja ja tapaoikeutta ei aina oteta huomioon riittävästi vesioikeutta kehitettäessä.

Konferenssi auttoi minua ymmärtämään, kuinka monenlaista tutkimusta vesioikeuden alalla tehdään, mutta myös sen, että lisätutkimukselle on yhä suurempi tarve. Erityisesti tilastotietoa veden saatavuudesta ja käytöstä on kerättävä ja päivitettävä sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla, jotta veteen liittyviin haasteisiin voidaan vastata tehokkaammin sääntelyn ja oikeuskäytännön kautta. 

Viittaukset

AIDA Water Law Conference 2026. https://www.nmbu.no/en/aidawaterlawcongress

Safe Water for All (WaterFall). https://turvallistavetta.fi/en/

Kirja-arvostelu: Hiilinieluja ei suojele kukaan, kun ilmastolain seuranta perustuu itsearviointiin

Kirjoittaja: Juho Kähkönen (YTM, väitöskirjatutkija)

Teksti on julkaistu aiemmin Ulkopolitiikka-lehdessä.

(c) Alma Talent

Suomen ilmastotavoitteiden toteutumisen valvonta on järjestetty tavalla, jossa ”kettu on kanatarhan vartijana”. Ilmastolaki vuodelta 2022 velvoittaa valtioneuvoston seuraamaan ja raportoimaan tavoitteiden toteutumisesta sekä ”tarvittaessa” päättämään lisätoimista. Laissa ei kuitenkaan määritellä, milloin tarpeellisuuskynnys ylittyy, ja seuranta perustuu valtioneuvoston itsearviointiin.

Tämä käy ilmi Kati Kuloveden, Maiju Mähösen ja Jenni Lainisen kirjasta Ilmasto-oikeus (Alma Talent, 2024, 737 s.). Tiiliskiven sivuilla perataan sulavasti Suomen näkökulmasta YK:n ilmastosopimusjärjestelmä, EU:n ilmasto-oikeus ja keskeinen yrityssääntely.

Suomen tavoittelemat päästövähennykset ovat maltilliset, koska hiilineutraaliustavoitteet nojaa kasvaviin nieluihin eli metsien kykyyn sitoa hiiltä kasvaessaan. Hakkuiden myötä hiilinielut ovat jyrkässä laskussa, eikä oikeudellinen kehys pelasta hiilineutraaliustavoitetta. Yllättäen nieluista ei ole kirjassa omaa lukua – onhan Suomi Euroopan metsäisin.

Vähemmän yllättäen kirjassa korostuvat ilmasto-oikeudenkäynnit. Maailmassa on käräjöity ilmastotoimista vaihtelevalla menestyksellä 2 200 kertaa 65 eri oikeusjärjestelmässä. Näistä merkittävimmät käydään kirjassa läpi. Erityisesti Euroopassa on tehty merkittäviä ilmasto-oikeudellisia tuomioistuinratkaisuja.

Kirjoittajista Kulovesi ja Mähönen kertovat auttaneensa ympäristöjärjestöjä Suomen ensimmäisen ilmastovalituksen laatimisessa korkeimpaan hallinto-oikeuteen vuonna 2022. Valituksen mukaan valtioneuvosto oli laiminlyönyt ilmastolain velvoitteet, koska nielujen romahdusta ei ollut korvattu lisätoimilla lain tavoitteiden saavuttamiseksi.

Korkein hallinto-oikeus ei kuitenkaan tutkinut valitusta, koska valtioneuvosto ei ole tehnyt asiassa valituskelpoista hallintopäätöstä. Useista maista poiketen Suomessa viranomaisten toimimattomuus ei pääsääntöisesti muodosta valitusperustetta, jolla asian voisi saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Päätöksessään korkein hallinto-oikeus kantoi huolta ihmiskunnan tulevaisuudesta, mutta iski kiilan oikeuden ja politiikan väliin: ensisijainen vastuu kansainvälisten velvoitteiden toteutumisesta on poliittisilla päätöksentekijöillä, tuomioistuimen tehtävä rajautuu päätösten lainmukaisuuden arviointiin. Päätös jätti kuitenkin oven raolleen uudelle valitukselle, jos passiivisuus jatkuu. Kirjoittajien mukaan nykyhallitusten oikeudellinen vastuu on kuitenkin liian heikko, jotta ne tekisivät äänestäjiensä näkökulmasta vastenmielisiä uudistuksia.

Juho Kähkönen

Analyysin tulos voi olla oikea, mutta kaipaa lisää perusteluja. Lukijana toivoisin oikeusvertailua ilmastoneutraaliuden saavuttaneisiin valtioihin. Onnistujat ovat metsäisiä globaalin etelän valtioita, jotka ovat suojelleet nielunsa. Luonnonvarapolitiikan suunnan kääntäminen ei liene matalamman tulotason maissa yhtään helpompaa kuin Suomessa.

Kirjassa ensimmäinen ilmastolaki vuodelta 2015 esitellään vesitettynä kopiona Britannian kunnianhimoisesta ilmastopuitelakimallista. Suomalaiset eturyhmät, työ- ja elinkeinoministeriön tukemana, lobbasivat onnistuneesti tärkeintä ohjauskeinoa eli päästöbudjetteja vastaan.

Vuonna 2022 päivitetty ilmastolaki esitellään edeltäjäänsä parempana. Tavoitteena on, että ”kasvihuonekaasujen päästöt ovat enintään yhtä suuret kuin poistumat viimeistään vuonna 2035 ja että poistumat kasvavat ja päästöt vähenevät edelleen myös sen jälkeen.”

Poistumalla tarkoitetaan sitä määrää kasvihuonekaasuja, jonka nielu sitoo ilmakehästä.

Piru piilee kuitenkin yksityiskohdissa. Ilmastolaki ei määrittele päästöjen ja nielujen suhteellista osuutta hiilineutraaliuuden saavuttamisessa. Siispä vaikka Suomen päästöt vähenevät, tavoiteltu hiilineutraalius karkaa käsistä nielujen muuttuessa päästölähteiksi.

Joukko suomalaisia kansalaisjärjestöjä jättikin hiljattain korkeimpaan hallinto-oikeuteen valituksen uusilla perusteilla. Järjestöjen mukaan valtioneuvosto on Petteri Orpon hallituksen johdolla vaarantanut ilmastolain ohella myös perus- ja ihmisoikeuksia. Valitus seuraa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen huhtikuista ratkaisua, jonka mukaan päästötavoitteistaan jäänyt Sveitsi on epäonnistunut valituksen jättäneiden ikääntyneiden naisten suojelemisessa.

Uudella valituksella on edellistä paremmat edellytykset, mutta sen mahdolliset seuraukset nähdään myöhemmin. Siihen asti Suomen kaltaisen mallioppilaan epäonnistuminen syö koko ilmastoregiimin uskottavuutta. Kirjoittajien ydinviesti toistuu kirjassa rivien väleissä: jotain pitäisi tehdä.