Kohti uudistettuja tohtorintutkintovaatimuksia – tie turmioon vai oikotie onneen?

 Kirjoittaja: Minna Kimpimäki (OTT, VT, rikosoikeuden professori, dekaani)

Vain muutos on pysyvää

Minna Kimpimäki

Suomen yliopistoissa on käynnissä tohtorintutkintovaatimusten uudistaminen. Uudistuksessa tutkintoja muutetaan niin, että tohtorin tutkinnon tavoitteelliseksi suorittamisajaksi määritetään aiemman neljän vuoden sijaan kolme vuotta. Taustalla tässä muutoksessa on osaltaan vuoden 2025 alussa käynnistyvä Tohtoripilotti, joka valtakunnallisesti tarkoittaa tuhatta opetusministeriön kolmeksi vuodeksi rahoittamaa tohtorinkoulutuspaikkaa.

Tohtorintutkinnon tutkintovaatimusten keventäminen on herättänyt pelkoja tutkintojen alennusmyynnistä ja väitöskirjojen tason romahtamisesta. On kuitenkin hyvä huomata, ettei väitöskirjan laatua määritä sivumäärä, eikä suuri opintopistemäärä takaa tohtorinkoulutuksen laadukkuutta. Jokainen sivu- ja merkkimäärältään rajattua artikkelia kirjoittanut tietää, ettei asian tiivistäminen olennaiseen samalla sen ydinsanoma säilyttäen ole suinkaan helppoa. Tiivisti kirjoittaessaan kirjoittajan pitää todella osata asiansa ja tietää mitä haluaa sanoa.

Toisin kuin joistakin muutosta vastustavista puheenvuoroista voisi ymmärtää, kyse ei ole siitä, että nyt väitöskirjavaatimuksiin tehtävillä muutoksilla oltaisiin puuttumassa vuosisatoja vanhaan ja tähän asti muuttumattomana säilyneeseen instituutioon. Väitöskirjat ovat tähänkin asti muuttuneet ajan mukana, eivätkä tämän päivän väitöskirjat ole enää niitä parhaimmillaan – tai pahimmillaan – lähes tuhatsivuisia elämäntöitä, joita me varttuneemmat tieteenharjoittajat totuimme pitämään normaalina.

Nykyvaatimukset täyttävien artikkeliväitöskirjojen toisinaan sivumäärältään varsin suppeat paperiversiot voivatkin olla massiivisiin monografiaväitöskirjoihin tottuneelle hämmentävä kokemus. Väitöskirjojen laadun arvioinnissa onkin siksi jo nykyisin välttämätöntä kohdentaa huomio enemmän sisältöön ja tutkimukselliseen uutuusarvoon kuin sivumäärään tai julkaisumuotoon.

Myös väitöskirjojen merkitys on muuttunut. Väitöskirja, jonka valmistumiseen aikoinaan liittyi vahva olettama akateemisella uralla etenemisestä, ei enää välttämättä ole aiemman kaltainen alkusysäys yliopistouralle. Oikeustieteellisiä väitöskirjoja tehdään paljon muun juristiuran ohella ilman aikomustakaan pyrkiä akateemisiin tehtäviin, eikä väitöskirja ole yliopistolla työtään tehneillekään mikään tae akateemisen uran jatkumisesta. Myös akateemisella uralla jatkaville väitöskirja on vasta pohja, jonka varaan tieteellistä pätevöitymistään voi alkaa rakentaa.

OTT-tutkinnon uudistus Lapin yliopistossa

Myös Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan tohtorintutkintovaatimuksia ollaan parhaillaan uudistamassa valtakunnallisen linjan mukaisesti. Paperilla muutokset näyttävät osin huomattavankin radikaaleilta: esimerkiksi tohtoriopintoihin kuuluvien kurssien opintopistemäärää ollaan pudottamassa kuudestakymmenestä kolmeenkymmeneen eli puoleen nykyisestä.

Käytännössä tämä muutos ei kuitenkaan ole niin suuri kuin miltä se paperilla näyttää. Tohtorintutkintoon sisällytettäviä opintopisteitä on tähänkin asti voinut saada monilla sellaisilla väitöskirjatyötä edistävillä suorituksilla, esimerkiksi artikkelien kirjoittamisella, seminaareihin osallistumisella ja tutkimustyön tekemisellä ulkomailla, joita väitöskirjaa kirjoittavan on järkevää ja tarpeellista tehdä myös jatkossa, vaikka niistä ei enää välttämättä opintopisteitä saisikaan.

Suoritettavista opinnoista pyritäänkin uudistuksessa säilyttämään ennen kaikkea olennaisin ja hyödyllisimmäksi koettu ydin: keskeisimmät metodiopinnot, seminaarityöskentely ja puolivälintarkastus. Mukaan pakollisiin opintoihin otetaan nyt myös tämän päivän tutkijalle välttämättömiä tutkimusetiikan opintoja. Myös hyväksi koettu joustavuus halutaan kuitenkin jatkossakin säilyttää, mikä näkyy sekä joustavina hyväksilukukäytänteinä että monipuolisina mahdollisuuksina suorittaa tutkintoon sisältyviä valinnaisia opintoja.

Lisäksi väitöskirjan sivu- ja artikkelimäärävaatimukset kevenevät. Monografiaväitöskirjojen sivumääräohjeistus laskee 250–300 sivusta 200 sivuun ja artikkelien määrä neljästä kolmeen. Artikkeliväitöskirjan synteesiosan ohjepituus säilyy viidessäkymmenessä sivussa, mutta jatkossa tämä olisi vähimmäispituuden sijaan ohjepituus.

Aivan olennaista uudistuksessa on kuitenkin se, mikä ei muutu. Hyväksyttävälle väitöskirjalle asetetut sisällölliset vaatimukset säilyvät ennallaan. Väitöskirjan tuleekin edelleen, muun muassa, osoittaa oikeudenalan ja tutkimusaiheen tuntemusta, tuottaa uutta tieteellistä tietoa, olla tieteellisesti vakuuttava ja sisältää perusteltuja tuloksia, osoittaa itsenäistä ja kriittistä tutkimusotetta sekä osoittaa tekijän kykyä soveltaa alan tieteellisiä tutkimusmenetelmiä. Kaiken tämän toteuttaminen lähtökohtaisesti entistä pienemmässä sivumäärässä ei ole mitenkään yksiselitteisesti väitöskirjan kirjoittamista helpottava muutos.

Mihin ollaan menossa?

Kaikki väitöskirjat eivät jatkossakaan tule valmistumaan kolmessa vuodessa, eikä se ole uudistuksen tavoitteenakaan. Olennaista on, että vaatimukset on määritetty niin, että väitöskirja on päätoimisesti työskennellen mahdollista kirjoittaa kolmessa vuodessa. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, kolme vuotta päätoimista työskentelyä ei ole mikään pieni ajallinen satsaus yhteen tieteelliseen tutkimukseen. Valtakunnallisesti käydään keskustelua myös tohtorintutkintoa suorittavien opinto-oikeuden ajallisesta rajaamisesta, mutta mitään ehdotonta kolmen vuoden rajaa tutkinnon suorittamiselle tuskin on tulossa.

Kun väitöskirjatutkijoilta edellytetään entistä enemmän nopeutta ja tehokkuutta, voidaan samaa edellyttää myös tutkinnot myöntäviltä yksiköiltä. Väitösprosessit onkin syytä käydä läpi tarkastellen sitä, mitkä prosessin vaiheet ovat väitöskirjojen laadun varmistamisen kannalta olennaisia ja mitkä taas prosessia mahdollisesti hidastavia muodollisuuksia. Tämä työ on jo käynnistynyt myös Lapin yliopistossa. Joistakin perinteistä ja ”muodollisuuksista” on toki syytä pitää myös kiinni. Väitöstilaisuuksista luopuminen voisi tehostaa prosessia, mutta veisi samalla pois jotain aivan olennaista väitöskirjan akateemisesta erityisluonteesta.

Oma vaikeasti ratkaistava kysymyksensä on, miten väitöskirjaohjauksen laatua voitaisiin parantaa. Laadukas väitöskirjaohjaus edellyttää riittävää määrää henkilöstöä, jolla on riittävästi aikaa ja osaamista väitöskirjatyön ohjaamiseen. Väitöskirjojen ohjaajia voidaan ohjeistaa ja kouluttaa, mutta jokainen ohjaussuhde on myös omanlaisensa vuorovaikutussuhde, johon väistämättä vaikuttavat myös monet väitöskirjatyöhön liittymättömät ulkopuoliset asiat. Jokaiselle pidempään ohjaustyötä tehneelle lienevät tuttuja tilanteet, joissa esimerkiksi perhe- ja työelämään tai terveyteen liittyvät ajalliset ja jaksamisen haasteet ovat katkaisseet motivoituneen, osaavan ja innostuneen väitöskirjatutkijan tutkimustyön.

Vaikka tiedettä tehdään ennen kaikkea rakkaudesta lajiin, on välttämätöntä puhua myös rahasta. Väitöskirjatutkijaksi ryhtyminen on usein taloudellinen uhraus ja riski. Rahoitettuja väitöskirjatutkijan tehtäviä on tarjolla vähän, ne ovat määräaikaisia ja muihin juristitehtäviin verrattuna huomattavan pienipalkkaisia. Apuraharahoitus on kilpailtua, epävarmaa, lyhytkestoista ja määrällisesti niukkaa. Muun työn ohella tutkimustaan tekevä puolestaan uhraa väitöskirjatyöhön huomattavan määrän vapaa-aikaansa – toisinaan epäilemättä jaksamisensa kustannuksella. Määräajassa valmistunut väitöskirjakaan ei takaa tulevaisuutta akateemisella uralla.

Väitöskirjavaatimusten muutokset eivät siksi yksinään riitä vaan myös prosesseja, väitöskirjaohjausta ja rahoitusmalleja on tarpeen kehittää ja uudistaa. Väitöskirjavaatimusten keventäminen yksinään ei ole tie akateemisen tutkimuksen turmioon, mutta ei myöskään oikotie onneen.

Different shades of the right to repair: A comparative overview

Authors:

Beata Mäihäniemi (PhD, Docent in Law and Digitalisation, University Lecturer)

Dhanay Cadillo Chandler (PhD, Docent in Intellectual Property law, University Researcher)

Emmanuel Salami (PhD)

Rosa Maria Ballardini (PhD, Title of Docent in Intellectual Property law, Professor)

Beata Mäihäniemi

Dhanay Cadillo Chandler 

Emmanuel Salami

Rosa Maria Ballardini

1. The right to repair - a right or a movement?

With many modern products, such as iPhone screens, being very fragile and therefore breakable (Attitudes towards the impact of digitalisation on daily lives), and with more than two billion tonnes of municipal solid waste generated worldwide each year (Statista 2024), repair could significantly minimise the amount of waste we throw away. Repair is much cheaper and easier to implement than, for example, remanufacturing or recycling (Roskladka et al 2023).

However, third party repairs can also affect the safety of end users and lead to liability for manufacturers in the event of injury caused by an improperly repaired product (The Right to Repair: Recent Developments in the USA). Similarly, unauthorised repairs can lead to an increase in intellectual property infringements (Pihlajarinne and Ballardini, 2021), particularly in the case of high-tech and complex products, such as smartphones. However, the availability and affordability of spare parts and the provision of the necessary information to carry out repairs efficiently can reduce IPR infringements. While this could benefit manufacturers, it also benefits the environment and reduces waste by extending the life of affected products.

Repair can be understood in many ways, such as:

1. the obligation of a producer to repair a product bought by a consumer while it is still under warranty
2. repair after the warranty has expired
3. the technical ability of a consumer to repair the product himself.

It is therefore incumbent on producers to remove barriers that might prevent repairing of their products. These include inadequate information, product design that prevents repair or lack of spare parts (De Vries and Abrahamson 2022).

A tailored review and regulatory approach to the so-called 'right to repair' (R2R) can benefit multiple stakeholders and the environment.  We therefore aim to highlight a global regulatory approach to the right to repair through a comparative perspective of legal approaches in Europe, the US and two selected developing countries, namely Chile and Nigeria. This comparison is illustrative to show the many different faces of the right to repair, whether it exists as a social movement or a legal construct, whether it is addressed in the context of other broader laws or as a separately regulated legal right, and to highlight where the focus and rationale of such a 'right' actually lies.

2. The right to repair in the EU and the US 

In Europe, the right to repair is much more than just a right to get your product working; it has a deeper, transformative meaning and brings not only legal but potentially also social and geopolitical changes. It broadly supports environmental concerns and promotes the transition to sustainability. The Brundtland Report of 1987 provides guiding principles for sustainable development and sees the roots of the environmental crisis in both the economic underdevelopment of the South and the over-consumption of the North (Brundtland Report 1987). The right to repair could also be seen as an action to promote degrowth, i.e. 

a performative fiction, used to mean the need to break with the cycle of productivity; it is not originally a concept, much less a symmetrical opposite of growth. It is a political watchword, a provocation, that principally aims to help restore a sense of limits. Degrowth does not look for recessions or negative growth; the word should not be taken literally.(Latouche 2020). 

The European initiative on the right to repair is largely based on the  Directive on repair of goods, which was adopted on 13 June 2024 and entered into force on 30 July 2024. Member States must transpose it into national law and apply it from 31 July 2026. It focuses on the following points:

1. Manufacturers must repair a product at a reasonable price and within a reasonable time after the legal warranty period;
2. Access to spare parts, tools and repair information for consumers;
3. Incentives to opt for repair, such as repair vouchers and funds;
4. Online platforms to help consumers find local repair services and shops selling refurbished goods (Right to repair: Making repair easier and more appealing to consumers).

Moreover, the right to repair is also regulated at European level in several other areas of law (e.g. consumer law, intellectual property law, eco-design law and data sharing law), which regulated such a right before the introduction of the Directive on the right to repair.

In the US, the competition case arose with agricultural equipment manufacturer John Deere, which is the subject of a class action lawsuit over the right to repair. The arguments in the case are based on an attempt to monopolise the agricultural equipment market by denying farmers and small workshops access to software and repair tools (The Right to Repair: Recent Developments in the USA, see also Court Seeks Hearing in Deere R2R Case). Despite the compromise reached between John Deere and the American Farm Bureau Federation, in which the company agreed to allow farmers and small repair shops to repair its machinery in the absence of specific legislation, the case is still pending in federal courts (ibid.). 

In addition, most of the US states have started working on their legislative proposals, with New York introducing the first right to repair electronics in the US, the "Digital Fair Repair Act" (ibid.), and California, which will require manufacturers to diagnose, service or repair products for a period of seven years if the price of the product is over $100, three years if the price is over $100, and three years if the price is under $100 (Right to Repair 2023 Legislation).

3. Experiences from Chile 

The R2R movement in Chile began as a social movement to raise people's awareness of consumption, with the main aim of reducing waste and recycling by encouraging people to repair items instead of disposing of them (Fundación Basura, 2020). Some non-profit organisations have emerged, but there is no formal law to support the movement. The repair, maintenance or upkeep of products is an issue dealt with at the level of consumer law, in the Chilean Consumer Protection Act of 1997 (CCPA). - (Ley N° 19. 496). Art. 19 from the CCPA establishes statutory rights for repair and replacement of goods under warranty. Thus, in principle, the right to repair in Chile seems to be more of a matter of contract and consumer law (Andrade 2022) than the actual meaning of the social R2R movement.

From the perspective of consumer and contract law, the right to repair as found in the CCPA is both a right and an obligation to the parties that defies any sustainable development rationale. R2R as a social movement, on the other hand, seems to have a completely different basis. In both cases, IPRs are not necessarily addressed. For example, the right to repair as conceived in the EU does not exist in Chile. Although it seems to salvage principles found in both the EU and the US, it remains at the level of a social movement. In 2022, Chile considered a new constitution that would have included a repairability label. The constitution was rejected, but the fight for the right to repair continues (The Right to Repair Movement is Everywhere).

4. Experiences from Nigeria 

The Nigerian legal framework has not yet codified the right to repair. However, there is an informal but vibrant repair industry for several products in the Nigerian market. These products include washing machines, laptops and smartphones, wristwatches, electronics such as radios and televisions, to name but a few. This is likely due to the lower cost of repairs compared to the cost of buying new products. A further boost to Nigeria's informal repair sector is an informal apprenticeship structure that supports the development of product repair skills. (Nigeria: A Right-to-Repair Superpower).

Though alien to Nigerian jurisprudence, the right to repair has attracted the attention of non-profit and public interest organisations in Nigeria who are campaigning for its recognition (see for instance, Policy Lab Africa,  Projects  Right to Repair). It is argued that some form of regulatory ingenuity with existing laws, such as the Federal Competition and Consumer Protection Act 2018 (FCCPA), could be helpful in introducing and regulating the right to repair without necessarily enacting a new law for this purpose. This is particularly important to minimise government costs by avoiding the need for new laws and government agencies. For example, under Section 114 of the FCCPA, "the right to product information in plain and intelligible language" could potentially be interpreted to include a right to information on the repair of the relevant products.

5. Conclusions 

In the jurisdictions briefly examined, the right to repair has two dimensions: the right as a legal right, as conceived in the EU and the US, contrasted with the right as a social movement in Chile and Nigeria. In countries where the right to repair is regulated by specific laws, or where the law is designed to deal with repairs, as in the EU and the US, the law may be based on different rationales, as the right emerged after the development of certain industrial sectors.  

From the bird's eye view of R2R, we can conclude that the need to address environmental challenges seems to be driving R2R as a social movement in countries such as Chile and Nigeria. In addition, from a legal perspective, R2R addresses contractual and competition law challenges. However, whether as a social movement, doctrine or law, R2R has the potential to fulfil both environmental sustainability and other societal values.

Kirja-arvostelu: Hiilinieluja ei suojele kukaan, kun ilmastolain seuranta perustuu itsearviointiin

Kirjoittaja: Juho Kähkönen (YTM, väitöskirjatutkija)

Teksti on julkaistu aiemmin Ulkopolitiikka-lehdessä.

(c) Alma Talent

Suomen ilmastotavoitteiden toteutumisen valvonta on järjestetty tavalla, jossa ”kettu on kanatarhan vartijana”. Ilmastolaki vuodelta 2022 velvoittaa valtioneuvoston seuraamaan ja raportoimaan tavoitteiden toteutumisesta sekä ”tarvittaessa” päättämään lisätoimista. Laissa ei kuitenkaan määritellä, milloin tarpeellisuuskynnys ylittyy, ja seuranta perustuu valtioneuvoston itsearviointiin.

Tämä käy ilmi Kati Kuloveden, Maiju Mähösen ja Jenni Lainisen kirjasta Ilmasto-oikeus (Alma Talent, 2024, 737 s.). Tiiliskiven sivuilla perataan sulavasti Suomen näkökulmasta YK:n ilmastosopimusjärjestelmä, EU:n ilmasto-oikeus ja keskeinen yrityssääntely.

Suomen tavoittelemat päästövähennykset ovat maltilliset, koska hiilineutraaliustavoitteet nojaa kasvaviin nieluihin eli metsien kykyyn sitoa hiiltä kasvaessaan. Hakkuiden myötä hiilinielut ovat jyrkässä laskussa, eikä oikeudellinen kehys pelasta hiilineutraaliustavoitetta. Yllättäen nieluista ei ole kirjassa omaa lukua – onhan Suomi Euroopan metsäisin.

Vähemmän yllättäen kirjassa korostuvat ilmasto-oikeudenkäynnit. Maailmassa on käräjöity ilmastotoimista vaihtelevalla menestyksellä 2 200 kertaa 65 eri oikeusjärjestelmässä. Näistä merkittävimmät käydään kirjassa läpi. Erityisesti Euroopassa on tehty merkittäviä ilmasto-oikeudellisia tuomioistuinratkaisuja.

Kirjoittajista Kulovesi ja Mähönen kertovat auttaneensa ympäristöjärjestöjä Suomen ensimmäisen ilmastovalituksen laatimisessa korkeimpaan hallinto-oikeuteen vuonna 2022. Valituksen mukaan valtioneuvosto oli laiminlyönyt ilmastolain velvoitteet, koska nielujen romahdusta ei ollut korvattu lisätoimilla lain tavoitteiden saavuttamiseksi.

Korkein hallinto-oikeus ei kuitenkaan tutkinut valitusta, koska valtioneuvosto ei ole tehnyt asiassa valituskelpoista hallintopäätöstä. Useista maista poiketen Suomessa viranomaisten toimimattomuus ei pääsääntöisesti muodosta valitusperustetta, jolla asian voisi saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Päätöksessään korkein hallinto-oikeus kantoi huolta ihmiskunnan tulevaisuudesta, mutta iski kiilan oikeuden ja politiikan väliin: ensisijainen vastuu kansainvälisten velvoitteiden toteutumisesta on poliittisilla päätöksentekijöillä, tuomioistuimen tehtävä rajautuu päätösten lainmukaisuuden arviointiin. Päätös jätti kuitenkin oven raolleen uudelle valitukselle, jos passiivisuus jatkuu. Kirjoittajien mukaan nykyhallitusten oikeudellinen vastuu on kuitenkin liian heikko, jotta ne tekisivät äänestäjiensä näkökulmasta vastenmielisiä uudistuksia.

Juho Kähkönen

Analyysin tulos voi olla oikea, mutta kaipaa lisää perusteluja. Lukijana toivoisin oikeusvertailua ilmastoneutraaliuden saavuttaneisiin valtioihin. Onnistujat ovat metsäisiä globaalin etelän valtioita, jotka ovat suojelleet nielunsa. Luonnonvarapolitiikan suunnan kääntäminen ei liene matalamman tulotason maissa yhtään helpompaa kuin Suomessa.

Kirjassa ensimmäinen ilmastolaki vuodelta 2015 esitellään vesitettynä kopiona Britannian kunnianhimoisesta ilmastopuitelakimallista. Suomalaiset eturyhmät, työ- ja elinkeinoministeriön tukemana, lobbasivat onnistuneesti tärkeintä ohjauskeinoa eli päästöbudjetteja vastaan.

Vuonna 2022 päivitetty ilmastolaki esitellään edeltäjäänsä parempana. Tavoitteena on, että ”kasvihuonekaasujen päästöt ovat enintään yhtä suuret kuin poistumat viimeistään vuonna 2035 ja että poistumat kasvavat ja päästöt vähenevät edelleen myös sen jälkeen.”

Poistumalla tarkoitetaan sitä määrää kasvihuonekaasuja, jonka nielu sitoo ilmakehästä.

Piru piilee kuitenkin yksityiskohdissa. Ilmastolaki ei määrittele päästöjen ja nielujen suhteellista osuutta hiilineutraaliuuden saavuttamisessa. Siispä vaikka Suomen päästöt vähenevät, tavoiteltu hiilineutraalius karkaa käsistä nielujen muuttuessa päästölähteiksi.

Joukko suomalaisia kansalaisjärjestöjä jättikin hiljattain korkeimpaan hallinto-oikeuteen valituksen uusilla perusteilla. Järjestöjen mukaan valtioneuvosto on Petteri Orpon hallituksen johdolla vaarantanut ilmastolain ohella myös perus- ja ihmisoikeuksia. Valitus seuraa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen huhtikuista ratkaisua, jonka mukaan päästötavoitteistaan jäänyt Sveitsi on epäonnistunut valituksen jättäneiden ikääntyneiden naisten suojelemisessa.

Uudella valituksella on edellistä paremmat edellytykset, mutta sen mahdolliset seuraukset nähdään myöhemmin. Siihen asti Suomen kaltaisen mallioppilaan epäonnistuminen syö koko ilmastoregiimin uskottavuutta. Kirjoittajien ydinviesti toistuu kirjassa rivien väleissä: jotain pitäisi tehdä.

Tutkijavieraana Ruotsissa

Kirjoittajat: Jaana Kovalainen (OTM, väitöskirjatutkija) ja Jaakko Markus (OTT, tutkijatohtori)

Jaana Kovalainen

Jaakko Markus

Lapin maakunnan yhteydet Ruotsin yliopistoihin ulottuvat vuosisatojen päähän. Esimerkiksi nuori sodankyläläinen Olaus Sirma (Čirma Mohcee Vuolli) lähti vuonna 1672 Tornion pedagogiosta Uppsalan yliopistoon, opiskeli siellä papiksi ja välitti paikalliselle professori Schefferukselle upeaa saamelaisrunoutta.[1] Kun Suomi sitten liitettiin Venäjään, viranomaiset kielsivät ylioppilaiden opintomatkat Uppsalaan.[2] Nykyisin yliopistovierailuihin liittyy vaatimattomampia meriittejä ja vähäisempiä esteitä; ytimessä on toki edelleen vastavuoroinen oppiminen.

Kävimme keväällä 2024 vierailevina tutkijoina Ruotsissa – nuorempi tutkija Jaana Kovalainen (JK) Lundin ja Tukholman yliopistoissa, tutkijatohtori Jaakko Markus (JM) Uppsalan yliopistossa. Kerromme joitakin esimerkkejä sikäläisistä käytännöistä, jotka tuntuivat huomionarvoisilta ja joltain osin hyödyllisiltäkin. Emme tarkoita, että käytäntöjä kuuluisi suoraan kopioida, sillä kukin akateeminen yksikkö toimii tiettyjen taloudellisten ja maantieteellisten realiteettien raameissa.

JK: Lundissa vierailevien doktorandien vastaanotto oli erityisen hyvin järjestetty. Heti ensimmäiselle päivälle järjestetyt tapaamiset IT-yksikköön ja nimetylle yhteysprofessorille varmistivat, että kulkuluvat, pääsy järjestelmiin ja vierailevien doktorandien hub-huoneeseen sujuu jouhevasti. Myös yhteysprofessorin organisoima, noin tunnin seminaari, jossa vierailija esittelee omaa tutkimustaan (15–30 min) ja saa samalla arvokasta palautetta tutkimuksensa tiimoilta, varmisti sisäänajon paikalliseen tiedeyhteisöön.

Ajatuksena on toki, että vierailija vastavuoroisesti tuo jotain uutta tietoa, vaikka se ei juuri saamelaisrunoutta olisikaan. Kaikissa yliopistoissa perehdyttäminen ei ole näin tehokasta. Ajatus lienee, että ripeästi toimien hyöty on molemminpuolinen. Jotakuta ehkä kiinnostaa kieli: Lundissa työkielenä oli englanti, ja Tukholmassa englannin lisäksi käytettiin ruotsia. Näin ”puolikieliselle” kokemus oli varsin voimaannuttava, sillä työtehtävistä tai asemasta riippumatta kieli oli svengelskaa.

Lundissa oli tapana fikata aamuisin kello 9 koko tiedekunnan väen kanssa. Tiedekuntaneuvostoa vastaavan elimen kokouksen jälkeisenä tiistaiaamun fikaamisen yhteydessä pidettiin aina yleinen infotilaisuus, johon koko henkilökunta osallistui. Yhteisöllisyys ja sen rakentaminen näytti olevan tärkeää.

Pidin erinomaisena tieteellisen yleissivistyksen kannalta myös traditiota, että doktorandit kokoontuivat ruokailemaan eväitä tai noutoruokaa yhdessä päivittäin puolenpäivän aikaan. Useimmiten joukkoon liittyi dekaani, professoreja ja lehtoreita eli koko ammattilaisten kirjo. Keskustelu tutkimuksesta, oikeustieteestä ja muusta tieteen tekemisestä pysyy vilkkaana, ja tutkijat oppivat toisiltaan vapaamuotoisemmin. Ilmapiiri oli ruotsalaiseen tyyliin keskusteleva ja ystävällinen. Sama tapa oli käytössä myös Tukholmassa.

Lundin tohtoriopinnot näyttivät eroavan omista käytännöistämme. Ohjauksesta laaditaan yhteinen ohjaussuunnitelma, jonka mukaisesti edetään. Doktorandilla on oikeus kuuteen ohjaustapaamiseen per vuosi. Tämä oikeus kestää neljä vuotta eli päätoimisen tohtoriopiskelun ajatellun keston verran. Oikeuden käyttö vaihtelee. Doktorandilla puolestaan on velvollisuus pitää seminaareja omasta tutkimuksestaan. Ensimmäisenä vuonna on yksi, sitten puolivälin seminaari ja vielä viimeinen seminaari noin puoli vuotta ennen väitöstä. Rakenne on varsin selkeä, mistä voisi olla hyötyä myös uudistuvassa tohtorikoulutuksessamme.

JM: Uppsalasta voisi kertoa paljon samantyyppistä kuin Lundista, mutta toiston välttämiseksi keskityn yhteen kiinnostavaan toimintoon eli ns. ylempään seminaariin (högre seminarium). Siinä käsiteltiin yhtä aihetta noin 40 minuutin alustuksen ja 40–50 minuutin vapaan keskustelun verran; jos seminaari pidettiin iltapäivällä, osallistujat pääsivät yliopiston kustannuksella ravintolaan päivälliselle. Alustajina toimi paitsi yliopiston väkeä, myös käytännön juristeja, kuten asianajajia ja virkamiehiä.

Väitöskirjatutkijoille seminaarien seuraaminen oli säännönmukainen osa tutkijakoulutusta. Seminaari siis toimi myös yhteyspisteenä doktorandien, tiedekunnan seniorien ja käytännön juristien kesken. Erilaisia seminaareja toki pidetään Suomessakin, mutta niissä tyypillisesti kukin aihe saa 30 minuuttia aikaa, kunnes hypätään seuraavaan ja taas seuraavaan asiaan.

Uppsalassa pääasiallinen kieli oli ruotsi, mutta aina tarvittaessa toimittiin englanniksi seminaareissa ja muissa yhteyksissä. Sinänsä oikeustieteessä käy toisinaan niin, että suomalaiselle termille on täsmällinen vastine ruotsissa (ja saksassa) muttei englannissa. Tämä Uppsalassakin koettu ilmiö johtuu siitä, että suomalainen oikeuskulttuuri on omaksuttu Ruotsin kautta Saksasta. Oikeuskielen termien alkuperä toki riippuu siitä, onko kyse vanhasta vai uudesta terminologiasta.

JM & JK: Lopuksi mainitsemme käytännön vinkkejä niille, jotka harkitsevat Ruotsin-vierailua. Viisasta on tunkea hyvissä ajoin yliopiston asuntojen jonotuslistalle, mutta jos kaukonäköisyys ei riitä tähän, voi etsiä itse markkinoilta vuokra-asunnon ja luottaa hyvään tuuriin. Tällöin kannattaa kysyä paikallisilta, mitkä asuinalueet ovat suositeltavia. Myös naapurikaupungin asuntotarjontaa kannattaa seurata, koska joukkoliikenne on edullinen ja toimiva. Tutkimusvierailuihin voi saada apurahoja eri säätiöiltä. Itse kiitämme Makarna M. och O. Hj. Granfelts stipendiefondia ja Waldemar von Frenckells stiftelseä – tack snäll!

---

[1] Sirmasta akateemisesti ks. Kati Kallio – Taarna Valtonen – Marko Jouste. Olaus Sirman runojen vertailevaa luentaa: runojen poetiikka ja rakenne ympäröivien kulttuurien tekstien näkökulmasta. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja, 2019(97), s. 109–152, s. 112–115 ja populaaristi ks. Juha Hurme, Niemi. Teos 2017, s. 340–343.

[2] Ks. Ditlev Tamm – Pia Letto-Vanamo, 80 kertomusta oikeudesta. Suomalainen Lakimiesyhdistys 2023, s. 295.

Hukkajoen raakut ja oikeudellinen vastuu

 Kirjoittaja: Jukka Similä (OTT, tutkimusprofessori)

Jukka Similä

Stora Enso tiedotti 19.8.2024 puunkorjuutyömaalla ympäristövahingosta, joka yhtiön ilmoituksen mukaan havaittiin muutama päivä aikaisemmin. Vahinko oli aiheutunut metsäkoneiden ylitettyä Hukkajoen, jossa on erittäin uhanalaisten jokihelmisimpukoiden eli raakkujen esiintymä.

Metsänkäyttöilmoituksen hyväksymisen yhteydessä viranomaiset olivat kertoneet metsän omistajalle ja hakkuuoikeuden ostaneelle Stora Ensolle joen merkityksestä raakuille. Julkisuuteen sittemmin tulleiden tietojen mukaan metsäkoneilla oli ajettu joen yli satoja kertoja. Yhtiö pysäytti puunkorjuun ja on selvittänyt tapahtumaa ympäristöviranomaisten (ELY-keskus) kanssa. Metsähallitus on aloittanut raakkujen pelastustoimet, ja Stora Enso on antanut julkisen lupauksen korvata luonnolle aiheutuneet vahingot. 

Jokihelmisimpukka eli raakku on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu virtavesiemme nilviäislaji. Raakku on pitkäikäinen: se saattaa elää jopa 200 vuotiaaksi. Raakkukannat ovat heikentyneet vuosikymmenien aikana monista syistä johtuen. Uittoperkaukset ovat muuttaneet niiden elinympäristöjä, ja vesivoimapadot ovat estäneet raakun elinkierron kannalta välttämättömien väli-isäntälajien, lohen ja taimenen, pääsyn virtavesiin. Metsätaloustöiden seurauksena vesistöön huuhtoutuvat ravinteet ja kiintoaines heikentävät raakkukannan elinmahdollisuuksia. 

Hukkajoella vahingot raakuille ovat osin aiheutuneet raakkujen murskautumisesta metsäkoneen alle, vaikka ajourilta jokeen päätynyt muta, hiekka ja hakkuutähteet sekä puuston poistamisen johdosta lämpiävä vesi ovat itse asiassa merkittävämpi haitta. Syksyn sateet saattavat liikenteeseen lisää mutaa ja lietettä, ja siten haitallisten vaikutuksen syntyminen ei ole päättynyt puunkorjuun keskeytymiseen. 

Luonnonsuojelurikos

Poliisi tutkii tapausta törkeänä luonnonsuojelurikoksena. Luonnonsuojelurikoksen kvalifioitu muoto säädettiin vuonna 2015, ja asiaa koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että ”erittäin uhanalaisen jokihelmisimpukan yhdenkin esiintymispaikan tahallinen hävittäminen esimerkiksi ruoppaamalla tai rakentamalla voisi täyttää tunnusmerkistön”.[1]

Rangaistus on tällöin aina vankeutta asteikolla 4 kuukaudesta 4 vuoteen.

Lainmuutos ankaroitti luonnonsuojelurikoksesta seuraavaa maksimirangaistusta. Törkeästä ympäristön turmelemisesta rangaistus on kuitenkin tätä ankarampi, maksimissaan kuusi vuotta. Haku tilastokeskuksen rikostilastoihin vuosille 2018–2022 ei tuottanut yhtään merkintää törkeästä luonnonsuojelurikoksesta. Perusmuotoisesta luonnonsuojelurikoksesta oli samalla aikavälillä annettu 35 tuomiota, ympäristön turmelemisesta 277 tuomiota ja törkeästä ympäristön turmelemisesta 14. 

Ympäristön turmelemisrikos voi myös aiheuttaa luonnonsuojeluarvojen menetyksiä. Näin tapahtui esimerkiksi, kun Norilsk Nickel Harjavalta Oy päästi vesistöön 4.7.−6.7.2014 nikkelisulfaattiliuosta, joka sisälsi yhteensä noin 66 tonnia nikkeliä ja 1,3 tonnia kobolttia sekä muita haitta-aineita. Harjavallan padon alapuolisella osuudella Kokemäenjoessa arvioidaan olleen ennen päästöä yli kuusi miljoonaa vuollejokisimpukan yksilöä, joista yli miljoonan arvioidaan kuolleen nikkelipäästön vaikutuksesta. Vuollejokisimpukka on Suomessa uhanalainen laji, ei siis yhtä uhanalainen kuin jokihelmisimpukka.

ELY-keskus määräsi pilaantumisen aiheuttaneen yhtiön ryhtymään korjaaviin toimiin aiheuttamansa luonnonarvojen menetyksen takia (KHO 2022:71). Sittemmin Kokemäenjoen vuollejokisimpukkakanta on elpynyt erinomaisesti.[2]

Tapauksen eri merkitykset

Vahingon – ja mahdollisesti rikoksen – jo tapahduttua luonnonsuojelun kannalta etenkin kahdella asialla on merkitystä. Ensinnäkin: onko luonnonsuojelurikoksen julkisuutta saavalla käsittelyllä vaikutusta siihen, miten luonnonsuojeluun suhtaudutaan ja luonnonvaroja hyödynnetään tulevaisuudessa? Toiseksi: pystytäänkö aiheutunut luontovahinko korjaamaan?

Tapauksen käsittelyn vaikutukset tulevaisuuteen ovat yhteiskunnallisesti kiinnostava kysymys riippumatta siitä, minkälaisen rangaistusteorian katsotaan olevan parhaiten perusteltu.

Rangaistusteorioita on useita, ja puhtaasti pelotevaikutukseen pohjautuvalla rangaistusteorialla ei Suomessa ole kannatusta. Positiivinen preventioteorian mukaan, jolla on kannatusta Suomessa, hyväksyttävän rangaistuksen ehtoja on muitakin kuin rangaistuksen pelotevaikutus. Tällainen ehto on muun muassa sääntelyn legitimiteetti (hyväksyttävyys).[3]

Hukkajoen tapauksesta käytävä yhteiskunnallinen keskustelu voidaan nähdä testinä, joka kertoo jotain siitä, miten suomalainen yhteiskunta hyväksyy luonnonsuojelua koskevan rikosoikeudellisen sääntelyn. Halutaanko tapahtuneita luonnonarvojen menetyksiä vähätellä vai hyväksytäänkö se, että myös luonnonsuojelulain vastaisista toimista voi seurata ankara rangaistus?

Julkisuudessa on vaadittu rangaistusten ankaroittamista, kuten usein tapahtuu, kun jokin rikosasia nousee julkiseen keskusteluun. Tässä tapauksessa ankarointi voisi tarkoittaa törkeän luonnonsuojelurikoksen maksimirangaistuksen nostamista samaan tasoon kuin törkeän ympäristön turmelemisen eli kuuteen vuoteen. Kriminologit usein toppuuttelevat julkisen kohun aiheuttamia ankaroittamisvaatimuksia, ja on syytä kysyä, voisiko ankaroittaminen tässäkään tapauksessa oikeasti vähentää rikollisuutta. Voisi olla perustellumpaa pohtia, mitä uusia hallinto-oikeudellisia keinoja luonnonarvojen suojeluun voitaisiin säätää.

Rikosoikeudellisen käyttäytymistä ohjaavan roolin voimakuuteen liittyy myös kysymys yhteisösakosta. Voidaanko yrityksen toimintaa pitää siten moitittavana, että sille määrätään rikosoikeudellinen rangaistus? Pelkästään rahamääräisesti ajatellen yhteisösakolla, jonka maksimimäärä on 850.000 €, ei ole mainittavaa merkitystä suurelle kansainväliselle yhteisölle, vaikka rangaistuksen sivuvaikutukset voivat olla suurempia.

Ympäristörikoksista tuomitut yhteisösakot ovat yleensä suhteellisen vaatimattomia[4], vaikka eräs suuryritys on tuomittu maksamaan tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta (öljypäästöistä) puolen miljoonan suuruinen yhteisösakko (KKO 2008:33).[5] Myös Talvivaara-tapauksessa yhteisösakon määrä oli sama. Yhteisösakon nostaminen tasolle, joka olisi merkityksellinen myös suuryritysten kannalta, voisi vahvistaa rikosoikeudellisen sääntelyn ennaltaehkäisevää vaikutusta.

Luontovahingon korjaaminen

Luontovahingon ennallistamisen kannalta merkitykselliset säännökset koskevat luontovahingon ehkäisemistä ja korjaamista (LSL 127 §) ja erityistä menettämisseuraamusta (LSL 132.1 §:n toisen lauseen tarkoittama menettämisseuraamus). Niistä ensimmäisestä päätetään hallinnollisessa prosessissa (ELY-keskus) ja toisessa rikosprosessissa. Luontovahinkoa koskeva säännös sisällytettiin kansalliseen lainsäädäntöön vuonna 2009 (L 384/2009), ja se perustuu ympäristövastuudirektiiviin (2004/35/EY), mutta menettämisseuraamus on ollut laissa jo yli 30 vuotta, vuodesta 1991 (L 672/1991).

Luontovahingolla tarkoitetaan luontotyyppien ja eliölajien suotuisan suojelutason saavuttamisen tai säilyttämisen kannalta merkittävää, mitattavissa olevaa suoraa tai välillistä haitallista vaikutusta, jonka aiheuttaminen ei perustu lupaan.

Vastuu luontovahingoista on ympäristövastuudirektiivissä erikseen luetelluiden ns. vaarallisten toimintojen osalta ankaraa eli vastuuta, joka on tuottamuksesta riippumatonta. Lisäksi ammatillista toimintaa harjoittava taikka se, joka tosiasiassa määrää tästä toiminnasta, on tuottamuksellisessa vastuussa aiheuttamasta luontovahingosta. Kyse on toiminnasta, jota harjoitetaan taloudellisena toimintana tai liikkeen tai yrityksen puitteissa, riippumatta siitä, onko se yksityistä vai julkista taikka voittoa tavoittelevaa tai tavoittelematonta.^[6]

Jos vahinko on jo tapahtunut, hallintoviranomainen voi määrätä toiminnan harjoittajan toteuttamaan korjaavia toimenpiteitä. Määräyksen antaa hallintoviranomainen, eikä sitä arvioida rikosprosessin yhteydessä. Itse asiassa määräyksen antaminen ei edellytä rikosta.  Menettämisseuraamuksen arviointi sitä vastoin pohjautuu siihen arvoon, joka rauhoitetulla eläimellä tai kasvilla on lajinsa edustajana. Yhden jokihelmisimpukan ohjeellinen arvo on asiaa koskevassa ympäristöministeriön asetuksessa vahvistettu olevan 589 €.

Päätöksiä, joissa luontovahinkoa aiheuttanut on määrätty korjaaviin toimenpiteisiin, on tehty harvoin. Näin on kuitenkin tehty edellä viitatussa Norilsk Nickelin tapauksessa. (KHO 2022:71). Vuollejokisimpukan ohjeellinen arvo on 50 euroa.  Tapauksessa nostettiin myös syyte ympäristön turmeltumisesta, mutta tuomioistuin ei lopulta antanut asiasta tuomiota. Näin ollen myöskään menettämisseuraamusta ei määrätty. Tiedossani ei ole, kuinka suuret kustannukset korjaavista toimenpiteistä ovat kyseiselle yhtiölle aiheutuneet, mutta arvelisin, että kustannukset ovat jääneet alle 50 miljoonan euron.

Yllä tarkoitettu erityinen menettämisseuraamus, jonka suuruuden arvioinnille ministeriön asetuksella vahvistetuilla ohjeellisilla arvoilla on merkitystä, on rikoksesta tuomittavan rangaistuksen rinnalla määrättävissä oleva seuraamus. Sen oikeuspolitiinen perustelu on vahingonkorvaus siitä, että luonnonsuojelurikoksen johdosta valtio on toteutettava uusia kustannuksia aiheuttavia luonnonsuojelutoimia.

Luonnonsuojelun kannalta luontovahinkoa koskeva sääntely on kuitenkin huomattavasti tärkeämpi, koska se voi johtaa oikeasti luonnonarvojen ennallistamiseen vahingon aiheuttaneen toimesta. Menettämisseuraamuksesta tehtävää maksua ei nimittäin ole korvamerkitty. Se maksetaan valtion yleiseen kassaan, ja luonnonsuojeluviranomaisten käytettävissä olevat määrärahat päätetään budjettiprosessissa. Menettämisseuraamuksen oikeuspoliittinen perustelu ja sen toteutus eivät vastaa toisiaan.

Jokihelmisimpukkatapaukseen periaatteessa soveltuu sekä luontovahinkoa että erityistä menettämisseuraamusta koskeva sääntely, vaikka näiden kahden sääntelyinstrumentin soveltamisala ei yleisesti ole sama.

Luontovahinkoa koskeva sääntely on kansallisesti toteutettu vain siinä määrin kuin asiaa koskeva EU:n direktiivi edellyttää, siis tietyille luonto- ja lintudirektiivin tarkoittamille lajeille ja kohteille (ks. LSL 3 § 7) kohta). Kyseiset lajit ja kohteet ovat toki yleisesti erityisen tärkeitä, mutta ennallistamista koskeva sääntely ei ole kattavaa. Laissa ei ole myöskään RL 10:2,6 § vastaavaa säännöstä, jossa säädettäisiin vahingonkorvauksellisen menettämisseuraamuksen ja luontovahingon suhteesta.

Katson, että luontovahinkoa koskeva sääntely tulisi ulottaa koskemaan kaikkia rauhoitettuja lajeja ja LSL:lla suojeltuja kohteita, ja menettämisseuraamuksella tulisi olla luontovahinkosääntelyä täydentävä rooli. Pääasia on luonnonarvojen aito ennallistaminen, ei menettämisseuraamus, jolla ei suoraan rahoiteta ennallistamistoimia.

---

[1] HE 55/2015 vp, s. 23.

[2] https://www.sttinfo.fi/tiedote/70263125/kokemaenjoessa-vuollejokisimpukoita-ennatysmaarat?lang=fi  <26.8.2024>. Lassi Karvonen ja Jouni Leinikki: Suursimpukkapopulaatioiden tila Kokemäenjoessa kesällä 2023, Alleco raportti n:o 4/2024.

[3] Sakari Melander: Rikosoikeus 2010-luvulla. Forum Iuris. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.

[4] Tarja Koskela ja Leila Suvantola: luku 12 Ympäristörikosten ja -rikkomusten seuraamukset, s. 289, taulukko 15, kirjassa Tarja Koskela ja Leila Suvantola (toim.), Ympäristörikokset. Edita Publishing, 2023.

[5] Ks. Elina Pirjatanniemi: KKO 2008:33 − Oikeushenkilön rangaistusvastuu puntarissa. Lakimies 4/2008 s. 655 – 666.

[6] HE 228/2008 vp, s. 40.

Arvopohjainen realismi voi tarkoittaa mitä tahansa – ja juuri siksi se on täydellinen ulkopolitiikan linja

Editorin kynästä*

Kirjoittaja: Mikko T. Huttunen (OTT, tutkijatohtori)

Kriittisen oikeustieteen – siis sen 1970-luvulta alkaen vaikuttaneen oikeustieteen koulukunnan – keskeisiin ajatuksiin kuuluu indeterminismin teesi. Tällä tarkoitetaan sitä, että oikeudellisen ratkaisutoiminnan ”peruslähtökohdat ovat ristiriitaisia, [joten] niistä ei voida johtaa mitään tiettyjä lopputuloksia.” (Alvesalo 1997, 69).

Mikko T. Huttunen

Esimerkiksi tästä voitaisiin ottaa vaikkapa viimeaikainen keskustelu lakiesityksestä välineellistetyn maahantulon torjumiseksi (HE 53/2024 vp). Liberaali yhteiskuntajärjestys pyrkii turvaamaan yksilön oikeuden hakea turvapaikkaa, jolla toteutetaan erinäisiä ihmisoikeuksia. Samalla se kuitenkin pyrkii varmistamaan myös valtion kansallisen turvallisuuden ja yleisen järjestyksen, joilla estetään mm. valtion ajautuminen sekasortoon tai totalitaaristen valtioiden politiikan kohteeksi.

Kun lainsäätäjä ja mahdollisesti aikanaan -soveltaja joutuu punnitsemaan mainittuja peruslähtökohtia keskenään, mihin ratkaisuun hänen tulisi oikeudellisesti päätyä? Kumpi on tärkeämpää: turvapaikanhakijoiden oikeusturva vai se, että hillitään turvapaikkainstituution käyttöä vihamielisen ulkopolitiikan jatkeena?

Punnintatilanne toki pyritään ratkaisemaan periaatteilla, kuten lapsen etu tai valtiosuvereniteetti. Kriittisen oikeustieteen mukaan ne kuitenkin vain nostavat kiistan yhä abstraktimmalle juridiikan tasolle. Periaatteiden keskinäisen ristiriidan ratkaisemiseksi vaaditaan lopulta ei-oikeudellinen tekijä: ihanne eli mielipide siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että oikeudellinen harkinta olisi mielivaltaista tai ennalta-arvaamatonta. Lainsäätäjä tai asiantuntija ei voi oikeusvaltiossa pelkästään Hannu Karpon tapaan todeta: ”oli miten oli, mutta näin on”. Onhan juristeilla jaettuja käsityksiä siitä, millainen argumentaatio on oikeudellisesti pätevää.

Niinpä juristien näkemysten (esimerkiksi välineellistetyn maahantulon tapauksessa Sormunen 2024) turvana on laaja oikeudellisen doktriinin koneisto. Se, kuin raiteilla oleva veturi, kulkee lainsäätäjän ja vaikutusvaltaisimpien juristien (ylimpien oikeusasteiden ja kansainvälisten tuomioistuinten tuomarit, laillisuusvalvojat, päällikkövirkahenkilöt, ykkösasiantuntijat) hellävaraisessa ohjauksessa tiettyyn suuntaan.

Äkkikäännöksiä tai onnettomuuksia harvoin tapahtuu, koska isot suuntaviivat on lyöty lukkoon jo siinä vaiheessa, kun liberaalin valtion perusperiaatteita on säädetty lakiin.

Tarkemman suunnan määrä liberaalissa yhteiskunnassa se, miten oikeudellisessa arviossa päätetään suosia tiettyä liberalismin kelpuuttamaa ihannetta, kuten yksilönvapaus, ja tukahduttaa toista (ks. Alvesalo 1997, 69–70), kuten yksilönvapaudet tehokkaasti mahdollistava yleinen järjestys – tai toisinpäin. Aiheeseen perehtynyt juristi saattaakin älähtää yllä olevan kuvauksen lukiessaan: eiväthän mainitut periaatteet ovat keskenään vertailukelpoisia tai painoarvoltaan samanlaisia, eiväthän ne kaikki nauti samanlaista asemaa, se ja tämä tuomioistuin on ratkaisussaan X, Y tai Z tulkinnut asiaa niin tai noin, ja niin edelleen.

Lopputulos, joka miellyttää kunkin omia ihanteita, saa kiitoksen; risuja taas jaetaan väärälle tai ”väärälle” laintulkinnalle.

***

Indeterminismin teesi pyörii usein mielessäni; viimeksi ajattelin sitä, kun katsoin Ylen lähettämiä Kultaranta-keskusteluja, joissa jälleen esiintyi istuvan presidentin, Alexander Stubbin, lanseeraama käsite ”arvopohjainen realismi”.

Käsite olisi voinut jäädä vaalisloganiksi, mutta nähtävästi se on tullut jäädäkseen. Se lienee nyt Suomen ulkopolitiikan linja.

Tunnustan tietämättömyyteni: en tiedä, mistä arvopohjainen realismi käsitteenä on peräisin. En tiedä, onko se alun perin jonkin tai joidenkin maiden tai kansainvälisten järjestöjen vakiintunut ulkopoliittinen linja, kansainvälisten suhteiden tutkimussuuntaus tai koulukunta, tai jotain muuta. Pikaisen tiedonhaun perusteella Stubb ei ole ensimmäisenä käsitettä käyttänyt, mutta hän lienee vaikutusvaltaisin henkilö, joka on ottanut kyseisen näkemyksen omakseen.

Arvopohjaisen realismin arvot ovat Stubbin (Futucast 2023) mukaan vapaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Niiden ”jatkona” ovat liberaalidemokratia, oikeusvaltio ja vähemmistöjen suojelu.

Ideologian realistinen komponentti on taas Stubbin (Futucast 2023) mukaan siinä, etteivät kaikki maailman valtiot tai ihmiset välttämättä jaa mainittuja arvoja. Idealismia olisi haihattelu siitä, että niin olisi. ”Maailman ongelmia ei voida ratkaista pelkästään sellaisten kanssa, jotka jakavat sinun arvopohja[si].” Realismi on siten tässä hieman sama asia kuin tunnettu kansainvälisten suhteiden realistinen koulukunta, joka kuvaa maailmanpolitiikkaa valtioiden välisenä nollasummapelinä.

Mutta mitä arvopohjainen realismi tarkoittaa käytännössä? Tuottaako se johdonmukaisia näkemyksiä poliittisiin ja oikeudellisiin kiistoihin?

Väitän, että arvopohjainen realismi voi tarkoittaa mitä tahansa ja väitän vieläpä, että kaikki ainakin tiedostamattaan tietävät tämän ja ovat siihen tyytyväisiä. Väitteitä voidaan havainnollistaa useilla käytännön esimerkeillä.

Kiinan valtion vähemmistökansoihinsa kohdistamat sortotoimet ovat liberaalien arvojen vastaisia, mutta toisaalta Kiinan kanssa on hyödyllistä olla väleissä, koska kulutustavaroiden tuotanto ja kauppa, koulutusvienti, jne. Suhteissa voidaan siis painottaa täysin tilannekohtaisesti joko arvoja tai realismia.

Israelin rakentama muuri rikkoo Länsirannalla asuvien palestiinalaisten ihmisoikeuksia ja samalla liberaaleja arvoja. Toisaalta realismia on tunnustaa, että Israel sotilaallisen ylivoimansa turvin ei tule luopumaan väestöään turvaavista rakennelmista, siirtokuntien perustamisesta, jne. Niinpä arvopohjainen realismi samanaikaisesti tuomitsee ja hyväksyy Israelin toimet eikä tarjoa mitään yksiselitteistä politiikan linjaa.

Välimeren ylittävä siirtolaisuus on uhka siirtolaisten oikeudelle elämään (arvo), mutta toisaalta Euroopalla tuskin on kapasiteettia luoda järjestelmää, jossa kuka tahansa, mistä tahansa ja missä määrin tahansa voisi tulla Eurooppaan hakemaan turvapaikkaa (realismi). Ja niin edelleen.

Itse asiassa eikö koko Suomen ulkopoliittinen linja kautta aikain ole ollut arvopohjaista realismia? Eikö esimerkiksi suomettuminen ollut arvopohjaista (olemme vapaa länsimaa) realismia (mutta tiedostamme Venäjän aseman)?

Jos vielä määrittelemme arvopohjan arvoneutraalisti, niin kenties kaikkien valtioiden kaikki politiikka pitää sisällään vastaavan pyrkimyksen ristiriitojen häivyttämiseen – samalla tavalla kuin kriittisen oikeustieteen kuvaama juridiikkakin. Voimme antaa sille ihan minkä tahansa paradoksaalisen nimityksen: ”idealistinen reaalipolitiikka”, ”ihmisoikeusvastainen humanismi” tai ”järkiperäinen haihattelu”.

Kriittisessä oikeustieteessä paradoksia kutsutaan binääriseksi oppositioksi: kaksijakoiseksi käsitepariksi, jossa molemmat puolet toimivat yhdessä luodakseen uskottavan narratiivin.

***

Arvopohjainen realismi ideologina siten tarjoaa liberalismin tapaan keskenään ristiriitaisia ihanteita, joista mitä tahansa voidaan painottaa tilanteesta riippuen ja väittää, että toiminta on ollut ”arvopohjaista realismia”. Kun ulkopolitiikan linja on ”arvopohjainen realismi”, kaikki saavat ainakin mielikuvissaan sitä, mitä haluavat.

”Suomi toimii niin – mehän nojaamme pohjoismaalaiseen arvomaailmaan.” – ”Suomi toimiikin näin – mehän olemme realisteja.” 

Mutta eikö tämä olekin täydellinen ulkopolitiikan linja? Arvopohjaisen realismin kaltaisen ideologian omaksuminenhan on ennen kaikkea viesti sisään- (Suomen kansalaiset) ja ulospäin (muut valtiot). Ihmisoikeuksista huolestuneille kansalaisille ja viiteryhmävaltioille (länsimaat) viesti on: olemme valmiita edistämään liberaaleja arvoja. Ulkoisista uhista huolestuneille suomalaisille ja vaikkapa Venäjälle viesti taas on: teemme kaiken tehtävissä olevan itsenäisyytemme turvaamiseksi. Mutta kortit kädessämme ovat piilossa sen osalta, miten tosipaikan tullen reagoimme.

Jos ulkopolitiikan linjaksi valittaisiin johdonmukaisesti tiettyjen arvojen edistäminen hinnasta riippumatta taikka nihilistinen reaalipolitiikka, olisivat valtiojohdon kädet sidotut. Eivätkö aina suurimmat maailmanpolitiikan tragediat seuraa siitä, kun kirkasotsainen idealisti ryhtyy toteuttamaan yksisilmäistä ideologiaa?

Maailmanpolitiikan ja siihen kytkeytyvän kansainvälisen oikeuden kertomus pysyy kasassa vain, jos voimme sanoa samanaikaisesti: A ja ei-B – B ja ei-A. Kaikkien eriskummallisten poliittisten linjausten (engl. policy) ja oikeutusten ja oikeuden koukeroiden jälkeen meillä voi olla hieman hämmentynyt olo siitä, mitä mieltä olemme mistäkin, mutta samalla sellainen olo, että jotain on todella saavutettu.

Vakaus säilyy. Juna puksuttaa eteenpäin. Ja ainahan voi viisastella jälkikäteen.

*Editorin kynästä -tunnuksella julkaistavat tekstit eivät ole blogin "pääkirjoituksia". Tunnus viestii yksinomaan, että tekstin kirjoittaja on tekstin julkaisuhetkellä blogia toimittava henkilö.

Lähteet:

Alvesalo, Anne (1997) Critical Legal Studies: Kriittinen lähestymistapa oikeuteen. Kauppakaari.

Futucast (2023) Alexander Stubb, vaalikeskustelu | Hyökkäisikö Venäjä NATO-maahan? #412, Shorts-video. https://www.youtube.com/shorts/lvEpRXLA6Do. Käyty 14.6.2024.

HE 53/2024 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi väliaikaisista toimenpiteistä välineellistetyn maahantulon torjumiseksi.

Sormunen, Milka (2024) Legalising Illegality. Verfassungsblog. https://verfassungsblog.de/legalising-illegality/

Edit 17.6: korjattu Futucast-lähteen julkaisuvuodeksi 2023

Mission Impossible: The Judge’s Role in Defining the RTBF regarding AI Applications

Author: Fouad Abdelrazek (LLD Candidate)

Research Group: Law, Technology and Design Thinking

Fouad Abdelrazek

Nowadays, the economic growth and prosperity of nations are increasingly linked to the deployment and efficacy of artificial intelligence (AI). The effectiveness of AI is directly proportional to the volume and quality of data available to it. As such, the more personal data that is fed into an AI system, the greater its accuracy and efficiency.[1]

Thus, the deletion of such data could significantly impact the efficiency and effectiveness of AI models. Accordingly, it could have severe implications for the economy in the long run.[2]

On the other hand, the issue of protecting personal data is a matter of utmost importance, as it is considered a fundamental human right.[3] Hence, the regulation of technology is a crucial aspect to ensure the protection of individuals. Nevertheless, it is important to guarantee that such regulations do not become an obstacle to development but rather support it.

Achieving the balance between these two interests is a complex matter that requires careful consideration and implementation of appropriate policies and regulations.

In my opinion, it also relies on the role of judges in interpreting the text of regulations. This ensures that regulations can be effectively applied to emerging technologies while also providing a level of flexibility necessary to promote innovation and development.

This significant role clearly appears in interpreting the right to be forgotten (RTBF), especially regarding AI applications. The RTBF is one of the most powerful rights that the General Data Protection Regulation (GDPR) has given under the name of the right to erasure (Article 17). This right gives EU and EEA residents the power to control their personal data.[4]

However, the concept of the RTBF presents a significant challenge in terms of its definition and implementation in relation to AI applications. This is because the requirement for data deletion, which is a fundamental aspect of the RTBF, is not easily applicable to AI systems. Unlike humans, AI systems and applications do not “forget” data in the same way, and the data deletion process in AI contexts is far more complex.[5] As a result, various conflicts and debates have emerged concerning the interpretation of the RTBF in the context of AI, making it a topic of significant academic interest.

There is an ongoing debate about interpreting “erasing” data differently, each with varying levels of difficulty to implement. A strict interpretation would demand erasing all copies of the data and removing them from any derived or aggregated representations to the extent that it is impossible to recover the data by any known technical means. This may not be feasible with some technologies. A more nuanced and pragmatic interpretation could permit encrypted data copies to persist as long as they remain indecipherable to unauthorized parties. A gentler and even more pragmatic interpretation could permit unencrypted data copies to last as long as they are no longer publicly visible in indices, database queries, or search engine results.[6]

Here, the judges have an essential role in interpreting the definition of the RTBF and directing the organization about how it should execute the verdict. This interpretation will directly impact AI.[7]

Roughly speaking, there are two methods of interpreting a legal text: the first is textualism, and the second is purposivism. Textualism is to stick to the statute's text in interpretation, whereas purposivism (or intentionalism) considers text-external purposes and legislator intentions.[8]

In this context, can judges’ emotional bias affect their interpretation of the RTBF to either decrease or increase the deletion of personal data to improve the economy?

People might unconsciously favour evidence that aligns with their existing viewpoints while disregarding or devaluing evidence that contradicts them.[9] From a classical legal realist perspective, the judge's decision can be biased without the judge knowing.[10] Despite judges' claims that their emotions do not impact their decisions,[11] it's unlikely that emotions cease to exist when they act in court. Emotions are a significant source of intuition, and their impact on decision-making is robust and valuable.[12] One judge has expressively stated, "Judges, being flesh and blood, are subject to the same emotions and human frailties as affect other members of the species."[13]

Hence, the issue of how judges interpret the RTBF in the context of AI is a complex and multifaceted one. The judgment of the European Court of Justice’s (ECJ) Google Spain case (C‑131/12) suggests that each case of the RTBF should be interpreted in its own context (judgement addressing Question 3, para. 99). This provides judges with much interpretive leeway in determining the meaning of the RTBF in the context of every case. However, this leeway may lead to different interpretations in similar cases.

Judges have to emphasize either of the two methods of interpreting a legal text to define the RTBF. However, interpretations of these two methods will raise different challenges for implementing the RTBF regarding AI.

On the one hand, under textualism, where the judge must adhere strictly to the statute's text, the text unequivocally calls for the erasure of the individual’s personal data. This may seem to have a harmful impact on the economy. It may lead to the erasure of a massive amount of data, which AI depends on in its efficiency, which will significantly impact the economy. However, are such verdicts technically executable in the first place? In some cases, it is very difficult to ensure that the personal data is erased from the model.[14] However, naturally, such an interpretation will increase trust in the judicial system, encouraging individuals, in turn, to give their personal data to these organizations.

On the other hand, a purposive interpretation might lead to a very broad interpretation of the text, which may negatively impact the trust between individuals and the judicial system. Through the lens of purposive interpretation, the RTBF may be interpreted such that data is not necessarily physically destroyed or overwritten; rather, it is merely made inaccessible or not readily retrievable through normal means. This could imply that, in practical terms, data marked for deletion in databases may still exist in some form and is merely concealed, awaiting potential overwriting in the future.[15] This will not lead to the actual erasure of personal data. Consequently, this will make individuals more reluctant to give their personal data to these organizations, which will affect the efficiency and accuracy of AI and also negatively impact the economy.

In conclusion, implementing the RTBF in the context of AI requires a nuanced and balanced approach. Considering this challenge, it would be useful if the Court of Justice of the European Union (CJEU) established clearer guiding criteria for judges to follow when interpreting the RTBF and its implementation, aiming to reach a balance between people's interests and the economy, especially in the context of AI. Although the ECJ presented its opinion, in practice, it is still debatable whether it was right or not. From this perspective, the lack of clear criteria for the RTBF, coupled with the rising number of cases and varying circuits that handle them, will result in a significant difference in interpretations of the RTBF in similar cases.

The existence of clear criteria would ensure that judgments are unified and consistent, ensuring trust and fairness, and avoiding conflicts and negative economic impacts.

---

[1] Mangini, V., Tal, I., & Moldovan, A. N. (2020, August). An empirical study on the impact of GDPR and right to be forgotten  organisations and users perspective. In Proceedings of the 15th international conference on availability, reliability and security (pp. 1–9).

[2] Salami, E. (2023). Artificial Intelligence: The end of Legal Protection of Personal Data and Intellectual Property?: Research on the countering effects of data protection and IPR on the regulation of Artificial Intelligence systems.

[3] Rodotà, S. (2009). Data protection as a fundamental right. In Reinventing data protection? (pp. 77–82). Dordrecht: Springer Netherlands.

[4] Post, R. C. (2017). Data privacy and dignitary privacy: Google Spain, the right to be forgotten, and the construction of the public sphere. Duke LJ, 67, 981.

[5] Villaronga, E. F., Kieseberg, P., & Li, T. (2018). Humans forget, machines remember: Artificial intelligence and the right to be forgotten. Computer Law & Security Review, 34(2), 304–313.

[6] Sandra, I. A. The enforcement of right to be forgotten at the EU level by using search engines.

[7]Aghion, P., Jones, B. F., & Jones, C. I. (2018). Artificial intelligence and economic growth. In The economics of artificial intelligence: An agenda (pp. 237–282). University of Chicago Press. It is stated on the business Bank of America site that “AI will contribute more than $15 trillion to the global economy by 2030” https://business.bofa.com/en-us/content/economic-impact-of-ai.html#

[8] Aalto-Heinilä, M. (2016). Fairness in statutory interpretation: Text, purpose or intention?. International Journal of Legal Discourse, 1(1), 193–211.

[9] Nickerson, R. S. (1998). Confirmation bias: A ubiquitous phenomenon in many guises. Review of general psychology, 2(2), 175–220.

[10] Wistrich, A.J. and Rachlinski, J.J., 2017. Implicit bias in judicial decision making how it affects judgment and what judges can do about it. Chapter, 5, pp.17–16; Epstein, D.Z., 2014. Rationality, legitimacy, & the law. Wash. U. Jurisprudence Rev., 7, p.1.

[11] Maroney, T. A. (2011). Emotional regulation and judicial behavior. Calif. L. Rev., 99, 1485.

[12] Wistrich, A. J., & Rachlinski, J. J. (2017). Implicit bias in judicial decision making how it affects judgment and what judges can do about it. Chapter, 5, pp. 17–16

[13] Maroney, T. (2016). The emotionally intelligent judge: A new (and realistic) ideal. Revista Forumul Judecatorilor, 61.

[14] Graves, L., Nagisetty, V., & Ganesh, V. (2020). Does AI Remember? Neural Networks and the Right to be Forgotten.

[15] Villaronga, E. F., Kieseberg, P., & Li, T. (2018). Humans forget, machines remember: Artificial intelligence and the right to be forgotten. Computer Law & Security Review, 34(2), 304-313.