Kohti uudistettuja tohtorintutkintovaatimuksia – tie turmioon vai oikotie onneen?

 Kirjoittaja: Minna Kimpimäki (OTT, VT, rikosoikeuden professori, dekaani)

Vain muutos on pysyvää

Minna Kimpimäki

Suomen yliopistoissa on käynnissä tohtorintutkintovaatimusten uudistaminen. Uudistuksessa tutkintoja muutetaan niin, että tohtorin tutkinnon tavoitteelliseksi suorittamisajaksi määritetään aiemman neljän vuoden sijaan kolme vuotta. Taustalla tässä muutoksessa on osaltaan vuoden 2025 alussa käynnistyvä Tohtoripilotti, joka valtakunnallisesti tarkoittaa tuhatta opetusministeriön kolmeksi vuodeksi rahoittamaa tohtorinkoulutuspaikkaa.

Tohtorintutkinnon tutkintovaatimusten keventäminen on herättänyt pelkoja tutkintojen alennusmyynnistä ja väitöskirjojen tason romahtamisesta. On kuitenkin hyvä huomata, ettei väitöskirjan laatua määritä sivumäärä, eikä suuri opintopistemäärä takaa tohtorinkoulutuksen laadukkuutta. Jokainen sivu- ja merkkimäärältään rajattua artikkelia kirjoittanut tietää, ettei asian tiivistäminen olennaiseen samalla sen ydinsanoma säilyttäen ole suinkaan helppoa. Tiivisti kirjoittaessaan kirjoittajan pitää todella osata asiansa ja tietää mitä haluaa sanoa.

Toisin kuin joistakin muutosta vastustavista puheenvuoroista voisi ymmärtää, kyse ei ole siitä, että nyt väitöskirjavaatimuksiin tehtävillä muutoksilla oltaisiin puuttumassa vuosisatoja vanhaan ja tähän asti muuttumattomana säilyneeseen instituutioon. Väitöskirjat ovat tähänkin asti muuttuneet ajan mukana, eivätkä tämän päivän väitöskirjat ole enää niitä parhaimmillaan – tai pahimmillaan – lähes tuhatsivuisia elämäntöitä, joita me varttuneemmat tieteenharjoittajat totuimme pitämään normaalina.

Nykyvaatimukset täyttävien artikkeliväitöskirjojen toisinaan sivumäärältään varsin suppeat paperiversiot voivatkin olla massiivisiin monografiaväitöskirjoihin tottuneelle hämmentävä kokemus. Väitöskirjojen laadun arvioinnissa onkin siksi jo nykyisin välttämätöntä kohdentaa huomio enemmän sisältöön ja tutkimukselliseen uutuusarvoon kuin sivumäärään tai julkaisumuotoon.

Myös väitöskirjojen merkitys on muuttunut. Väitöskirja, jonka valmistumiseen aikoinaan liittyi vahva olettama akateemisella uralla etenemisestä, ei enää välttämättä ole aiemman kaltainen alkusysäys yliopistouralle. Oikeustieteellisiä väitöskirjoja tehdään paljon muun juristiuran ohella ilman aikomustakaan pyrkiä akateemisiin tehtäviin, eikä väitöskirja ole yliopistolla työtään tehneillekään mikään tae akateemisen uran jatkumisesta. Myös akateemisella uralla jatkaville väitöskirja on vasta pohja, jonka varaan tieteellistä pätevöitymistään voi alkaa rakentaa.

OTT-tutkinnon uudistus Lapin yliopistossa

Myös Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan tohtorintutkintovaatimuksia ollaan parhaillaan uudistamassa valtakunnallisen linjan mukaisesti. Paperilla muutokset näyttävät osin huomattavankin radikaaleilta: esimerkiksi tohtoriopintoihin kuuluvien kurssien opintopistemäärää ollaan pudottamassa kuudestakymmenestä kolmeenkymmeneen eli puoleen nykyisestä.

Käytännössä tämä muutos ei kuitenkaan ole niin suuri kuin miltä se paperilla näyttää. Tohtorintutkintoon sisällytettäviä opintopisteitä on tähänkin asti voinut saada monilla sellaisilla väitöskirjatyötä edistävillä suorituksilla, esimerkiksi artikkelien kirjoittamisella, seminaareihin osallistumisella ja tutkimustyön tekemisellä ulkomailla, joita väitöskirjaa kirjoittavan on järkevää ja tarpeellista tehdä myös jatkossa, vaikka niistä ei enää välttämättä opintopisteitä saisikaan.

Suoritettavista opinnoista pyritäänkin uudistuksessa säilyttämään ennen kaikkea olennaisin ja hyödyllisimmäksi koettu ydin: keskeisimmät metodiopinnot, seminaarityöskentely ja puolivälintarkastus. Mukaan pakollisiin opintoihin otetaan nyt myös tämän päivän tutkijalle välttämättömiä tutkimusetiikan opintoja. Myös hyväksi koettu joustavuus halutaan kuitenkin jatkossakin säilyttää, mikä näkyy sekä joustavina hyväksilukukäytänteinä että monipuolisina mahdollisuuksina suorittaa tutkintoon sisältyviä valinnaisia opintoja.

Lisäksi väitöskirjan sivu- ja artikkelimäärävaatimukset kevenevät. Monografiaväitöskirjojen sivumääräohjeistus laskee 250–300 sivusta 200 sivuun ja artikkelien määrä neljästä kolmeen. Artikkeliväitöskirjan synteesiosan ohjepituus säilyy viidessäkymmenessä sivussa, mutta jatkossa tämä olisi vähimmäispituuden sijaan ohjepituus.

Aivan olennaista uudistuksessa on kuitenkin se, mikä ei muutu. Hyväksyttävälle väitöskirjalle asetetut sisällölliset vaatimukset säilyvät ennallaan. Väitöskirjan tuleekin edelleen, muun muassa, osoittaa oikeudenalan ja tutkimusaiheen tuntemusta, tuottaa uutta tieteellistä tietoa, olla tieteellisesti vakuuttava ja sisältää perusteltuja tuloksia, osoittaa itsenäistä ja kriittistä tutkimusotetta sekä osoittaa tekijän kykyä soveltaa alan tieteellisiä tutkimusmenetelmiä. Kaiken tämän toteuttaminen lähtökohtaisesti entistä pienemmässä sivumäärässä ei ole mitenkään yksiselitteisesti väitöskirjan kirjoittamista helpottava muutos.

Mihin ollaan menossa?

Kaikki väitöskirjat eivät jatkossakaan tule valmistumaan kolmessa vuodessa, eikä se ole uudistuksen tavoitteenakaan. Olennaista on, että vaatimukset on määritetty niin, että väitöskirja on päätoimisesti työskennellen mahdollista kirjoittaa kolmessa vuodessa. Toisin kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä, kolme vuotta päätoimista työskentelyä ei ole mikään pieni ajallinen satsaus yhteen tieteelliseen tutkimukseen. Valtakunnallisesti käydään keskustelua myös tohtorintutkintoa suorittavien opinto-oikeuden ajallisesta rajaamisesta, mutta mitään ehdotonta kolmen vuoden rajaa tutkinnon suorittamiselle tuskin on tulossa.

Kun väitöskirjatutkijoilta edellytetään entistä enemmän nopeutta ja tehokkuutta, voidaan samaa edellyttää myös tutkinnot myöntäviltä yksiköiltä. Väitösprosessit onkin syytä käydä läpi tarkastellen sitä, mitkä prosessin vaiheet ovat väitöskirjojen laadun varmistamisen kannalta olennaisia ja mitkä taas prosessia mahdollisesti hidastavia muodollisuuksia. Tämä työ on jo käynnistynyt myös Lapin yliopistossa. Joistakin perinteistä ja ”muodollisuuksista” on toki syytä pitää myös kiinni. Väitöstilaisuuksista luopuminen voisi tehostaa prosessia, mutta veisi samalla pois jotain aivan olennaista väitöskirjan akateemisesta erityisluonteesta.

Oma vaikeasti ratkaistava kysymyksensä on, miten väitöskirjaohjauksen laatua voitaisiin parantaa. Laadukas väitöskirjaohjaus edellyttää riittävää määrää henkilöstöä, jolla on riittävästi aikaa ja osaamista väitöskirjatyön ohjaamiseen. Väitöskirjojen ohjaajia voidaan ohjeistaa ja kouluttaa, mutta jokainen ohjaussuhde on myös omanlaisensa vuorovaikutussuhde, johon väistämättä vaikuttavat myös monet väitöskirjatyöhön liittymättömät ulkopuoliset asiat. Jokaiselle pidempään ohjaustyötä tehneelle lienevät tuttuja tilanteet, joissa esimerkiksi perhe- ja työelämään tai terveyteen liittyvät ajalliset ja jaksamisen haasteet ovat katkaisseet motivoituneen, osaavan ja innostuneen väitöskirjatutkijan tutkimustyön.

Vaikka tiedettä tehdään ennen kaikkea rakkaudesta lajiin, on välttämätöntä puhua myös rahasta. Väitöskirjatutkijaksi ryhtyminen on usein taloudellinen uhraus ja riski. Rahoitettuja väitöskirjatutkijan tehtäviä on tarjolla vähän, ne ovat määräaikaisia ja muihin juristitehtäviin verrattuna huomattavan pienipalkkaisia. Apuraharahoitus on kilpailtua, epävarmaa, lyhytkestoista ja määrällisesti niukkaa. Muun työn ohella tutkimustaan tekevä puolestaan uhraa väitöskirjatyöhön huomattavan määrän vapaa-aikaansa – toisinaan epäilemättä jaksamisensa kustannuksella. Määräajassa valmistunut väitöskirjakaan ei takaa tulevaisuutta akateemisella uralla.

Väitöskirjavaatimusten muutokset eivät siksi yksinään riitä vaan myös prosesseja, väitöskirjaohjausta ja rahoitusmalleja on tarpeen kehittää ja uudistaa. Väitöskirjavaatimusten keventäminen yksinään ei ole tie akateemisen tutkimuksen turmioon, mutta ei myöskään oikotie onneen.

Tutkijavieraana Ruotsissa

Kirjoittajat: Jaana Kovalainen (OTM, väitöskirjatutkija) ja Jaakko Markus (OTT, tutkijatohtori)

Jaana Kovalainen

Jaakko Markus

Lapin maakunnan yhteydet Ruotsin yliopistoihin ulottuvat vuosisatojen päähän. Esimerkiksi nuori sodankyläläinen Olaus Sirma (Čirma Mohcee Vuolli) lähti vuonna 1672 Tornion pedagogiosta Uppsalan yliopistoon, opiskeli siellä papiksi ja välitti paikalliselle professori Schefferukselle upeaa saamelaisrunoutta.[1] Kun Suomi sitten liitettiin Venäjään, viranomaiset kielsivät ylioppilaiden opintomatkat Uppsalaan.[2] Nykyisin yliopistovierailuihin liittyy vaatimattomampia meriittejä ja vähäisempiä esteitä; ytimessä on toki edelleen vastavuoroinen oppiminen.

Kävimme keväällä 2024 vierailevina tutkijoina Ruotsissa – nuorempi tutkija Jaana Kovalainen (JK) Lundin ja Tukholman yliopistoissa, tutkijatohtori Jaakko Markus (JM) Uppsalan yliopistossa. Kerromme joitakin esimerkkejä sikäläisistä käytännöistä, jotka tuntuivat huomionarvoisilta ja joltain osin hyödyllisiltäkin. Emme tarkoita, että käytäntöjä kuuluisi suoraan kopioida, sillä kukin akateeminen yksikkö toimii tiettyjen taloudellisten ja maantieteellisten realiteettien raameissa.

JK: Lundissa vierailevien doktorandien vastaanotto oli erityisen hyvin järjestetty. Heti ensimmäiselle päivälle järjestetyt tapaamiset IT-yksikköön ja nimetylle yhteysprofessorille varmistivat, että kulkuluvat, pääsy järjestelmiin ja vierailevien doktorandien hub-huoneeseen sujuu jouhevasti. Myös yhteysprofessorin organisoima, noin tunnin seminaari, jossa vierailija esittelee omaa tutkimustaan (15–30 min) ja saa samalla arvokasta palautetta tutkimuksensa tiimoilta, varmisti sisäänajon paikalliseen tiedeyhteisöön.

Ajatuksena on toki, että vierailija vastavuoroisesti tuo jotain uutta tietoa, vaikka se ei juuri saamelaisrunoutta olisikaan. Kaikissa yliopistoissa perehdyttäminen ei ole näin tehokasta. Ajatus lienee, että ripeästi toimien hyöty on molemminpuolinen. Jotakuta ehkä kiinnostaa kieli: Lundissa työkielenä oli englanti, ja Tukholmassa englannin lisäksi käytettiin ruotsia. Näin ”puolikieliselle” kokemus oli varsin voimaannuttava, sillä työtehtävistä tai asemasta riippumatta kieli oli svengelskaa.

Lundissa oli tapana fikata aamuisin kello 9 koko tiedekunnan väen kanssa. Tiedekuntaneuvostoa vastaavan elimen kokouksen jälkeisenä tiistaiaamun fikaamisen yhteydessä pidettiin aina yleinen infotilaisuus, johon koko henkilökunta osallistui. Yhteisöllisyys ja sen rakentaminen näytti olevan tärkeää.

Pidin erinomaisena tieteellisen yleissivistyksen kannalta myös traditiota, että doktorandit kokoontuivat ruokailemaan eväitä tai noutoruokaa yhdessä päivittäin puolenpäivän aikaan. Useimmiten joukkoon liittyi dekaani, professoreja ja lehtoreita eli koko ammattilaisten kirjo. Keskustelu tutkimuksesta, oikeustieteestä ja muusta tieteen tekemisestä pysyy vilkkaana, ja tutkijat oppivat toisiltaan vapaamuotoisemmin. Ilmapiiri oli ruotsalaiseen tyyliin keskusteleva ja ystävällinen. Sama tapa oli käytössä myös Tukholmassa.

Lundin tohtoriopinnot näyttivät eroavan omista käytännöistämme. Ohjauksesta laaditaan yhteinen ohjaussuunnitelma, jonka mukaisesti edetään. Doktorandilla on oikeus kuuteen ohjaustapaamiseen per vuosi. Tämä oikeus kestää neljä vuotta eli päätoimisen tohtoriopiskelun ajatellun keston verran. Oikeuden käyttö vaihtelee. Doktorandilla puolestaan on velvollisuus pitää seminaareja omasta tutkimuksestaan. Ensimmäisenä vuonna on yksi, sitten puolivälin seminaari ja vielä viimeinen seminaari noin puoli vuotta ennen väitöstä. Rakenne on varsin selkeä, mistä voisi olla hyötyä myös uudistuvassa tohtorikoulutuksessamme.

JM: Uppsalasta voisi kertoa paljon samantyyppistä kuin Lundista, mutta toiston välttämiseksi keskityn yhteen kiinnostavaan toimintoon eli ns. ylempään seminaariin (högre seminarium). Siinä käsiteltiin yhtä aihetta noin 40 minuutin alustuksen ja 40–50 minuutin vapaan keskustelun verran; jos seminaari pidettiin iltapäivällä, osallistujat pääsivät yliopiston kustannuksella ravintolaan päivälliselle. Alustajina toimi paitsi yliopiston väkeä, myös käytännön juristeja, kuten asianajajia ja virkamiehiä.

Väitöskirjatutkijoille seminaarien seuraaminen oli säännönmukainen osa tutkijakoulutusta. Seminaari siis toimi myös yhteyspisteenä doktorandien, tiedekunnan seniorien ja käytännön juristien kesken. Erilaisia seminaareja toki pidetään Suomessakin, mutta niissä tyypillisesti kukin aihe saa 30 minuuttia aikaa, kunnes hypätään seuraavaan ja taas seuraavaan asiaan.

Uppsalassa pääasiallinen kieli oli ruotsi, mutta aina tarvittaessa toimittiin englanniksi seminaareissa ja muissa yhteyksissä. Sinänsä oikeustieteessä käy toisinaan niin, että suomalaiselle termille on täsmällinen vastine ruotsissa (ja saksassa) muttei englannissa. Tämä Uppsalassakin koettu ilmiö johtuu siitä, että suomalainen oikeuskulttuuri on omaksuttu Ruotsin kautta Saksasta. Oikeuskielen termien alkuperä toki riippuu siitä, onko kyse vanhasta vai uudesta terminologiasta.

JM & JK: Lopuksi mainitsemme käytännön vinkkejä niille, jotka harkitsevat Ruotsin-vierailua. Viisasta on tunkea hyvissä ajoin yliopiston asuntojen jonotuslistalle, mutta jos kaukonäköisyys ei riitä tähän, voi etsiä itse markkinoilta vuokra-asunnon ja luottaa hyvään tuuriin. Tällöin kannattaa kysyä paikallisilta, mitkä asuinalueet ovat suositeltavia. Myös naapurikaupungin asuntotarjontaa kannattaa seurata, koska joukkoliikenne on edullinen ja toimiva. Tutkimusvierailuihin voi saada apurahoja eri säätiöiltä. Itse kiitämme Makarna M. och O. Hj. Granfelts stipendiefondia ja Waldemar von Frenckells stiftelseä – tack snäll!

---

[1] Sirmasta akateemisesti ks. Kati Kallio – Taarna Valtonen – Marko Jouste. Olaus Sirman runojen vertailevaa luentaa: runojen poetiikka ja rakenne ympäröivien kulttuurien tekstien näkökulmasta. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja, 2019(97), s. 109–152, s. 112–115 ja populaaristi ks. Juha Hurme, Niemi. Teos 2017, s. 340–343.

[2] Ks. Ditlev Tamm – Pia Letto-Vanamo, 80 kertomusta oikeudesta. Suomalainen Lakimiesyhdistys 2023, s. 295.