Kirjoittaja: Jukka Similä (OTT, tutkimusprofessori)
 |
| Jukka Similä |
Metsänkäyttöilmoituksen hyväksymisen yhteydessä viranomaiset olivat kertoneet metsän omistajalle ja hakkuuoikeuden ostaneelle Stora Ensolle joen merkityksestä raakuille. Julkisuuteen sittemmin tulleiden tietojen mukaan metsäkoneilla oli ajettu joen yli satoja kertoja. Yhtiö pysäytti puunkorjuun ja on selvittänyt tapahtumaa ympäristöviranomaisten (ELY-keskus) kanssa. Metsähallitus on aloittanut raakkujen pelastustoimet, ja Stora Enso on antanut julkisen lupauksen korvata luonnolle aiheutuneet vahingot.
Jokihelmisimpukka eli raakku on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu virtavesiemme nilviäislaji. Raakku on pitkäikäinen: se saattaa elää jopa 200 vuotiaaksi. Raakkukannat ovat heikentyneet vuosikymmenien aikana monista syistä johtuen. Uittoperkaukset ovat muuttaneet niiden elinympäristöjä, ja vesivoimapadot ovat estäneet raakun elinkierron kannalta välttämättömien väli-isäntälajien, lohen ja taimenen, pääsyn virtavesiin. Metsätaloustöiden seurauksena vesistöön huuhtoutuvat ravinteet ja kiintoaines heikentävät raakkukannan elinmahdollisuuksia.
Hukkajoella vahingot raakuille ovat osin aiheutuneet raakkujen murskautumisesta metsäkoneen alle, vaikka ajourilta jokeen päätynyt muta, hiekka ja hakkuutähteet sekä puuston poistamisen johdosta lämpiävä vesi ovat itse asiassa merkittävämpi haitta. Syksyn sateet saattavat liikenteeseen lisää mutaa ja lietettä, ja siten haitallisten vaikutuksen syntyminen ei ole päättynyt puunkorjuun keskeytymiseen.
Luonnonsuojelurikos
Poliisi
tutkii tapausta törkeänä luonnonsuojelurikoksena. Luonnonsuojelurikoksen
kvalifioitu muoto säädettiin vuonna 2015, ja asiaa koskevassa hallituksen
esityksessä todetaan, että ”erittäin uhanalaisen jokihelmisimpukan yhdenkin
esiintymispaikan tahallinen hävittäminen esimerkiksi ruoppaamalla tai
rakentamalla voisi täyttää tunnusmerkistön”.[1]
Rangaistus on tällöin aina
vankeutta asteikolla 4 kuukaudesta 4 vuoteen.
Lainmuutos ankaroitti
luonnonsuojelurikoksesta seuraavaa maksimirangaistusta. Törkeästä ympäristön
turmelemisesta rangaistus on kuitenkin tätä ankarampi, maksimissaan kuusi
vuotta. Haku tilastokeskuksen rikostilastoihin vuosille 2018–2022 ei tuottanut
yhtään merkintää törkeästä luonnonsuojelurikoksesta. Perusmuotoisesta luonnonsuojelurikoksesta
oli samalla aikavälillä annettu 35 tuomiota, ympäristön turmelemisesta 277
tuomiota ja törkeästä ympäristön turmelemisesta 14.
Ympäristön turmelemisrikos voi myös
aiheuttaa luonnonsuojeluarvojen menetyksiä. Näin tapahtui esimerkiksi, kun Norilsk
Nickel Harjavalta Oy päästi vesistöön 4.7.−6.7.2014 nikkelisulfaattiliuosta,
joka sisälsi yhteensä noin 66 tonnia nikkeliä ja 1,3 tonnia kobolttia sekä
muita haitta-aineita. Harjavallan padon alapuolisella osuudella Kokemäenjoessa
arvioidaan olleen ennen päästöä yli kuusi miljoonaa vuollejokisimpukan yksilöä,
joista yli miljoonan arvioidaan kuolleen nikkelipäästön vaikutuksesta.
Vuollejokisimpukka on Suomessa uhanalainen laji, ei siis yhtä uhanalainen kuin
jokihelmisimpukka.
ELY-keskus määräsi pilaantumisen
aiheuttaneen yhtiön ryhtymään korjaaviin toimiin aiheuttamansa luonnonarvojen
menetyksen takia (KHO 2022:71). Sittemmin Kokemäenjoen vuollejokisimpukkakanta
on elpynyt erinomaisesti.[2]
Tapauksen eri merkitykset
Vahingon – ja mahdollisesti rikoksen –
jo tapahduttua luonnonsuojelun kannalta etenkin kahdella asialla on merkitystä.
Ensinnäkin: onko luonnonsuojelurikoksen julkisuutta saavalla käsittelyllä
vaikutusta siihen, miten luonnonsuojeluun suhtaudutaan ja luonnonvaroja
hyödynnetään tulevaisuudessa? Toiseksi: pystytäänkö aiheutunut luontovahinko
korjaamaan?
Tapauksen käsittelyn vaikutukset
tulevaisuuteen ovat yhteiskunnallisesti kiinnostava kysymys riippumatta siitä,
minkälaisen rangaistusteorian katsotaan olevan parhaiten perusteltu.
Rangaistusteorioita on useita, ja
puhtaasti pelotevaikutukseen pohjautuvalla rangaistusteorialla ei Suomessa ole
kannatusta. Positiivinen preventioteorian mukaan, jolla on kannatusta Suomessa,
hyväksyttävän rangaistuksen ehtoja on muitakin kuin rangaistuksen
pelotevaikutus. Tällainen ehto on muun muassa sääntelyn legitimiteetti (hyväksyttävyys).[3]
Hukkajoen tapauksesta käytävä
yhteiskunnallinen keskustelu voidaan nähdä testinä, joka kertoo jotain siitä, miten
suomalainen yhteiskunta hyväksyy luonnonsuojelua koskevan rikosoikeudellisen
sääntelyn. Halutaanko tapahtuneita luonnonarvojen menetyksiä vähätellä vai hyväksytäänkö
se, että myös luonnonsuojelulain vastaisista toimista voi seurata ankara
rangaistus?
Julkisuudessa on vaadittu
rangaistusten ankaroittamista, kuten usein tapahtuu, kun jokin rikosasia nousee
julkiseen keskusteluun. Tässä tapauksessa ankarointi voisi tarkoittaa törkeän
luonnonsuojelurikoksen maksimirangaistuksen nostamista samaan tasoon kuin törkeän
ympäristön turmelemisen eli kuuteen vuoteen. Kriminologit usein toppuuttelevat
julkisen kohun aiheuttamia ankaroittamisvaatimuksia, ja on syytä kysyä, voisiko
ankaroittaminen tässäkään tapauksessa oikeasti vähentää rikollisuutta. Voisi
olla perustellumpaa pohtia, mitä uusia hallinto-oikeudellisia keinoja luonnonarvojen
suojeluun voitaisiin säätää.
Rikosoikeudellisen käyttäytymistä
ohjaavan roolin voimakuuteen liittyy myös kysymys yhteisösakosta. Voidaanko
yrityksen toimintaa pitää siten moitittavana, että sille määrätään
rikosoikeudellinen rangaistus? Pelkästään rahamääräisesti ajatellen
yhteisösakolla, jonka maksimimäärä on 850.000 €, ei ole mainittavaa merkitystä
suurelle kansainväliselle yhteisölle, vaikka rangaistuksen sivuvaikutukset voivat
olla suurempia.
Ympäristörikoksista tuomitut
yhteisösakot ovat yleensä suhteellisen vaatimattomia[4],
vaikka eräs suuryritys on tuomittu maksamaan tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta
(öljypäästöistä) puolen miljoonan suuruinen yhteisösakko (KKO 2008:33).[5]
Myös Talvivaara-tapauksessa yhteisösakon määrä oli sama. Yhteisösakon nostaminen
tasolle, joka olisi merkityksellinen myös suuryritysten kannalta, voisi
vahvistaa rikosoikeudellisen sääntelyn ennaltaehkäisevää vaikutusta.
Luontovahingon korjaaminen
Luontovahingon ennallistamisen kannalta
merkitykselliset säännökset koskevat luontovahingon
ehkäisemistä ja korjaamista (LSL 127 §) ja erityistä menettämisseuraamusta (LSL
132.1 §:n toisen lauseen tarkoittama menettämisseuraamus). Niistä ensimmäisestä
päätetään hallinnollisessa prosessissa (ELY-keskus) ja toisessa
rikosprosessissa. Luontovahinkoa koskeva säännös sisällytettiin kansalliseen
lainsäädäntöön vuonna 2009 (L 384/2009), ja se perustuu
ympäristövastuudirektiiviin (2004/35/EY), mutta menettämisseuraamus on ollut
laissa jo yli 30 vuotta, vuodesta 1991 (L 672/1991).
Luontovahingolla tarkoitetaan luontotyyppien ja eliölajien suotuisan
suojelutason saavuttamisen tai säilyttämisen kannalta merkittävää, mitattavissa
olevaa suoraa tai välillistä haitallista vaikutusta, jonka aiheuttaminen ei
perustu lupaan.
Vastuu luontovahingoista on ympäristövastuudirektiivissä erikseen
luetelluiden ns. vaarallisten toimintojen osalta ankaraa eli vastuuta, joka on
tuottamuksesta riippumatonta. Lisäksi ammatillista toimintaa harjoittava taikka
se, joka tosiasiassa määrää tästä toiminnasta, on tuottamuksellisessa vastuussa
aiheuttamasta luontovahingosta. Kyse on toiminnasta, jota harjoitetaan
taloudellisena toimintana tai liikkeen tai yrityksen puitteissa, riippumatta
siitä, onko se yksityistä vai julkista taikka voittoa tavoittelevaa tai
tavoittelematonta.[6]
Jos vahinko on jo tapahtunut, hallintoviranomainen voi määrätä toiminnan
harjoittajan toteuttamaan korjaavia toimenpiteitä. Määräyksen antaa
hallintoviranomainen, eikä sitä arvioida rikosprosessin yhteydessä. Itse
asiassa määräyksen antaminen ei edellytä rikosta. Menettämisseuraamuksen arviointi sitä vastoin pohjautuu
siihen arvoon, joka rauhoitetulla eläimellä tai kasvilla on lajinsa edustajana.
Yhden jokihelmisimpukan ohjeellinen arvo on asiaa koskevassa
ympäristöministeriön asetuksessa vahvistettu olevan 589 €.
Päätöksiä, joissa luontovahinkoa aiheuttanut on määrätty korjaaviin
toimenpiteisiin, on tehty harvoin. Näin on kuitenkin tehty edellä viitatussa Norilsk
Nickelin tapauksessa. (KHO 2022:71). Vuollejokisimpukan ohjeellinen arvo on 50 euroa. Tapauksessa nostettiin myös syyte ympäristön
turmeltumisesta, mutta tuomioistuin ei lopulta antanut asiasta tuomiota. Näin ollen
myöskään menettämisseuraamusta ei määrätty. Tiedossani ei ole, kuinka suuret
kustannukset korjaavista toimenpiteistä ovat kyseiselle yhtiölle aiheutuneet,
mutta arvelisin, että kustannukset ovat jääneet alle 50 miljoonan euron.
Yllä tarkoitettu erityinen menettämisseuraamus,
jonka suuruuden arvioinnille ministeriön asetuksella vahvistetuilla ohjeellisilla
arvoilla on merkitystä, on rikoksesta tuomittavan rangaistuksen rinnalla määrättävissä
oleva seuraamus. Sen oikeuspolitiinen perustelu on vahingonkorvaus siitä, että
luonnonsuojelurikoksen johdosta valtio on toteutettava uusia kustannuksia
aiheuttavia luonnonsuojelutoimia.
Luonnonsuojelun kannalta
luontovahinkoa koskeva sääntely on kuitenkin huomattavasti tärkeämpi, koska se
voi johtaa oikeasti luonnonarvojen ennallistamiseen vahingon aiheuttaneen
toimesta. Menettämisseuraamuksesta tehtävää maksua ei nimittäin ole
korvamerkitty. Se maksetaan valtion yleiseen kassaan, ja
luonnonsuojeluviranomaisten käytettävissä olevat määrärahat päätetään
budjettiprosessissa. Menettämisseuraamuksen oikeuspoliittinen perustelu ja sen
toteutus eivät vastaa toisiaan.
Jokihelmisimpukkatapaukseen periaatteessa
soveltuu sekä luontovahinkoa että erityistä menettämisseuraamusta koskeva
sääntely, vaikka näiden kahden sääntelyinstrumentin soveltamisala ei yleisesti ole
sama.
Luontovahinkoa koskeva sääntely
on kansallisesti toteutettu vain siinä määrin kuin asiaa koskeva EU:n direktiivi
edellyttää, siis tietyille luonto- ja lintudirektiivin tarkoittamille lajeille
ja kohteille (ks. LSL 3 § 7) kohta). Kyseiset lajit ja kohteet ovat toki
yleisesti erityisen tärkeitä, mutta ennallistamista koskeva sääntely ei ole
kattavaa. Laissa ei ole myöskään RL 10:2,6 § vastaavaa säännöstä, jossa
säädettäisiin vahingonkorvauksellisen menettämisseuraamuksen ja luontovahingon
suhteesta.
Katson, että luontovahinkoa
koskeva sääntely tulisi ulottaa koskemaan kaikkia rauhoitettuja lajeja ja
LSL:lla suojeltuja kohteita, ja menettämisseuraamuksella tulisi olla
luontovahinkosääntelyä täydentävä rooli. Pääasia on luonnonarvojen aito ennallistaminen,
ei menettämisseuraamus, jolla ei suoraan rahoiteta ennallistamistoimia.
[1] HE 55/2015 vp, s. 23.
[2] https://www.sttinfo.fi/tiedote/70263125/kokemaenjoessa-vuollejokisimpukoita-ennatysmaarat?lang=fi
<26.8.2024>. Lassi Karvonen ja Jouni Leinikki:
Suursimpukkapopulaatioiden tila Kokemäenjoessa kesällä 2023, Alleco raportti
n:o 4/2024.
[3] Sakari Melander: Rikosoikeus 2010-luvulla. Forum
Iuris. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.
[4] Tarja
Koskela ja Leila Suvantola: luku 12 Ympäristörikosten ja -rikkomusten
seuraamukset, s. 289, taulukko 15, kirjassa Tarja Koskela ja Leila Suvantola
(toim.), Ympäristörikokset. Edita Publishing, 2023.
[5] Ks. Elina
Pirjatanniemi: KKO 2008:33 − Oikeushenkilön rangaistusvastuu puntarissa.
Lakimies 4/2008 s. 655 – 666.
[6]
HE 228/2008 vp, s. 40.