Kirjoittaja: Jaakko Markus (OTT, prosessioikeuden yliopistonlehtori)
 |
| Jaakko Markus |
Onnistunut oikeuden jakaminen edellyttää, että tuomioistuimella on kyllin luotettava käsitys niistä tapahtumista, joita oikeusjuttu koskee. Siksi valtiovalta on yrittänyt eri tavoin ehkäistä palturia oikeudenkäynnissä. Menneinä aikoina vedottiin uskonnollisiin tunteisiin: käräjäjumalanpalveluksia pidettiin vuoteen 1970 saakka, ja todistaja saattoi vannoa valan Jumalan nimeen vielä vuonna 2015. Nykyisin oikeusjärjestelmä käyttää maallisia kannustimia.
Kirjoitus on lyhyt yleiskatsaus siihen, millaisen totuusvelvollisuuden Suomen oikeus asettaa kullekin oikeudenkäynnin toimijalle. Myös valehtelun seuraamuksia käsitellään lyhyesti. Valehtelulla tarkoitan sitä, että henkilö antaa tietoisesti totuudenvastaisen lausuman – siis lausuu asiasta vastoin parempaa tietoaan. Itse totuuden käsite on kimurantti, mutta sillä on tietty kova ydin. On totta esimerkiksi, että minulla on kaksi kättä, ja epätotta, että minulla olisi pelaajasopimus Real Madridin kanssa.
Esitystä täytyy eritellä sen mukaan, onko kyse asianosaisesta, todistajasta vai avustajasta/asiamiehestä. Asianosaisen käsitettä pitää edelleen eritellä: riitajutussa asianosaisia ovat kantaja ja vastaaja, rikosjutussa taas syytetty, syyttäjä ja asianomistaja (arkikielessä uhri). Jotta kirjoitus ei paisu liiaksi, en käsittele hakemusasioiden tai hallintolainkäyttöasioiden erityispiirteitä.
Riita-asian asianosainen toimii ensinnäkin vetoamisroolissa: kantaja esittää faktaväitteitä kannekirjelmässä ja vastaaja (mahdollisesti) vastauksessa. Lisäksi heitä voidaan kuulla jutun pääkäsittelyssä todistelutarkoituksessa. Kummassakaan roolissa asianosainen ei saa valehdella, mutta vetoamisroolissa totuusvelvollisuus on hieman suppeampi. Koska asianosaiset määrittävät riidan kohteen, he saavat valikoida, mihin faktoihin vetoavat; vetoamisroolissa ei tarvitse avata ”koko totuutta”.
Rikosprosessissa syyttäjän virkavelvollisuuksiin kuuluu objektiivisuus. Sen sijaan asianomistajan totuusvelvollisuuteen liittyy kiperiä kysymyksiä. Kun häntä kuullaan esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä, hän ei saa valehdella – esimerkiksi kertoa rikoksesta aiheutuneen vahinkoa, joka oli syntynyt muulla tavoin. Asianomistaja saa kuitenkin olla kertomuksessaan jokseenkin valikoiva, kunhan hän ei salaa mitään olennaisia tietoja. Salailua olisi esimerkiksi jättää kertomatta, että rikospaikalla oli hänen ja syytetyn lisäksi joku kolmaskin henkilö.
Syytetylle ei ole säädetty totuusvelvollisuutta. Länsimaisissa oikeusvaltioissa on vakiintuneesti ajateltu, että olisi kohtuutonta vaatia totuudenmukaisia lausumia henkilöltä, jolle viranomaiskoneisto vaatii rangaistusta. Epäillyn ja syytetyn ns. itsekriminointisuoja merkitseekin kahta asiaa: Hän saa halutessaan vaieta. Jos hän päättää lausua jotain, hän saa valehdella. Syyllisyyttä tukevan näytön kerääminen on poliisin ja syyttäjän tehtävä, ja jos nämä eivät onnistu, tuomio on vapauttava. Emme tiedä, moniko näytön puutteen vuoksi vapautettu henkilö on todellisuudessa tehnyt syytteessä kuvatun teon. Joskus esiintyy myös päinvastainen ongelma: henkilö tunnustaa rikoksen, jota ei ole tehnyt, ja saa syyksilukevan tuomion. Totuudenvastaisiin tunnustuksiin voi altistaa esimerkiksi epäillyn nuori ikä tai poliisin kyseenalainen kuulustelutapa.
Todistajan totuusvelvollisuus tulee ilmi totuusvakuutuksesta: hän lupaa kertoa ”kaiken totuuden tässä asiassa siitä mitään salaamatta tai siihen mitään lisäämättä taikka sitä muuttamatta.” Totuusvelvollisuus ei ole kohtuuton ottaen huomioon, että henkilö saa kieltäytyä todistamasta monissa tilanteissa. Esimerkiksi liikesalaisuuksista ja läheisten henkilöiden rikoksista saa vaieta.
Mitä tulee avustajiin ja asiamiehiin, ensinnäkin asianajajien itsesääntely eli hyvä asianajajatapa määrää: ”Asianajaja ei saa antaa tuomioistuimelle lausumia, jotka hän tietää paikkansapitämättömiksi, eikä kiistää, minkä tietää todeksi”. Täytyy muistaa, että asianajajan pääasiallinen tietolähde on oma asiakas ja että hänellä ei pääsääntöisesti ole velvollisuutta tarkistaa asiakkaan antamia tietoja muista lähteistä. Tämä vähentää merkittävästi todennäköisyyttä, että asianajaja tietäisi päämiehensä väitteen totuudenvastaiseksi. Olennaisesti samanlaiset velvollisuudet koskevat ns. lupalakimiehiä ja julkisia oikeusavustajia.
Jos henkilö laiminlyö totuusvelvollisuuden, monenlaiset seuraamukset ovat mahdollisia. Todistajaa koskee rikoslain säännös perättömästä lausumasta tuomioistuimessa. Säännöksen soveltaminen edellyttää totuudenvastaisen tiedon antamista (tai laitonta salaamista) ja tahallisuutta (poikkeuksena erityissäännös: tuottamuksellinen perätön lausuma tuomioistuimessa). Asianosainen ei nykyisin voi syyllistyä perättömään lausumaan tuomioistuimessa. Sen sijaan tuomioistuimessa valehteleva asianosainen voi syyllistyä petokseen: tällöinhän tuomioistuinta erehdytetään antamaan ratkaisu, josta on taloudellista vahinkoa vastapuolelle. Juristislangissa puhutaan prosessipetoksesta (ks. Markus – Paukku 2023). Rangaistavaa ei ole, että asianosainen painottaa ja tulkitsee tulkinnanvaraisia asioita omaksi edukseen; rangaistavaa on tahallaan väittää mustaa valkoiseksi.
Perätön lausuma tuomioistuimessa ja prosessipetos ovat vaikeasti näytettäviä rikoksia. Prosessipetoksesta on kuitenkin tuomittu esimerkiksi entinen maastohiihtäjä, joka STT:n vuoden 1998 dopinguutisen jälkeen kunnianloukkausoikeudenkäynnin asianomistajana antoi salailevuudessaan valheellisen kertomuksen; perättömyys paljastui vuoden 2001 Lahden dopingskandaalin jälkeen. Valehtelu voi aktivoida muitakin rikoslain pykäliä, joihin en tässä kirjoituksessa paneudu. Jos asianajaja rikkoo hyvää asianajajatapaa, valvontalautakunta voi määrätä hänelle kurinpidollisen seuraamuksen. Niistä ankarimpia ovat Suomen Asianajajista erottaminen ja seuraamusmaksu.
Ratkaisutoiminnan kannalta ei yleensä ole kohtalokasta, jos joku prosessitoimija valehtelee. Tämä johtuu jo oikeudenkäynnin arkkitehtuurista, jossa tuomioistuin kuulee kumpaakin osapuolta ja ottaa vastaan erinäisiä todisteita. Oikeudenkäyntiä onkin verrattu kahden osapuolen tennisotteluun, jossa pelaajat vuorotellen lyövät palloa toisen puolelle ja tuomari katsoo mittelöä päältä. Rinnastus on monin tavoin kehno. Toisinaan osapuoli, joka on oikeassa, ei lainkaan osaa tai halua ’pelata’. Tuomioistuimissa on – onneksi harvoin – nähty esimerkiksi olemattomien saatavien velkomuskanteita: Kantajayhtiö vaatii tuulesta temmatun velan maksamista, ja jos vastaaja ei huomaa tai uskalla vastustaa kannetta (esim. oikeudenkäyntikulujen pelossa), tuomioistuin saattaa ratkaista asian kantajan eduksi tutkimatta asian taustaa enemmälti. Tällaista ns. summaarisen menettelyn väärinkäyttöä on tarkasteltu Kilpailu- ja kuluttajaviraston uudessa tutkimusraportissa (Luukinen ym. 2025). On mielenkiintoista nähdä, nostetaanko toiminnasta petossyytteitä. Laajemmin ajateltuna tällaiset esimerkit alleviivaavat sitä, että asianosaisella pitäisi olla mahdollisuus saada asiantuntevaa oikeudellista apua kohtuulliseen hintaan. Ilman juristin apua pelissä ei pärjää.
Kirjoituksessa on käsitelty totuusvelvollisuutta ja seuraamuksia lähinnä oikeussääntöjen tasolla. Olisi kiehtovaa myös tietää, paljonko valehtelua tosiasiassa esiintyy tuomioistuimissa – ja milloin näkemyserot taas johtuvat havainnoinnin ja muistin inhimillisistä heikkouksista. Kysymys on erinomaisen vaikea.
Lähteet ja oheislukemisto:
Hupli, Tuomas: Would I lie to you? Valehtelu itsekriminointisuojan ongelmakohtana. Teoksessa Oikeutta oikeudenkäynnistä täytäntöönpanoon, Juhlajulkaisu Tuula Linna, toim. Juhana Riekkinen. Alma Talent 2017, s. 75–87.
Korkman, Julia: Muistin varassa. Oikeusprosessi ja totuus. S&S 2022.
Markus, Jaakko – Paukku, Eelis: Prosessipetos – erityisesti totuusvelvollisuuden, itsekriminointisuojan ja avustajan vastuun kannalta. Oikeustiede-Jurisprudentia 2023, s. 145–211.
Lappalainen, Juha: Asianosaisen totuusvelvollisuudesta siviiliprosessissa. Defensor Legis 6/2001, s. 993–1003.
Luukinen, Ari ym.: Summaarisen menettelyn epäkohdat ja mahdollinen väärinkäyttö kuluttajien velkomusasioissa. Kilpailu- ja kuluttajaviraston Tutkimusraportteja 4/2025.
Nousiainen, Kevät: Prosessin herruus. Suomalainen Lakimiesyhdistys 1993.
Viljanen, Pekka: Asianosaisen totuusvelvollisuudesta rikosprosessissa. Defensor Legis 6/2001, s. 1004–1025.