Kirjoittaja: Markku Kiikeri (OTT/Dr.iur., eurooppaoikeuden yliopistonlehtori)
 |
| Markku Kiikeri |
Tekoälyn tulo yliopistopedagogiikkaan ei ole vain uuden teknologian käyttöönottoa – se on epistemologinen ja institutionaalinen käänne, joka muuttaa tietämisen, oppimisen ja opettamisen suhteita. Kun tekoäly kykenee analysoimaan, selittämään, arvioimaan ja jopa opettamaan, yliopiston vuosisatainen rakenne, jossa opettaja on tiedon auktoriteetti ja opiskelija tiedon vastaanottaja, alkaa väistämättä muuttua.
Tiedon jakajasta tulee oppimisen arkkitehti. Tekoälyn aikakaudella opettajan keskeinen tehtävä ei enää ole tiedon välittäminen, sillä tekoälyjärjestelmät kykenevät tarjoamaan lähes rajattoman määrän ajantasaista ja kontekstuaalista tietoa. Tämä siirtää painopisteen tiedon jakamisesta tiedon suodattamiseen, jäsentämiseen ja eettiseen tulkintaan.
Opettaja toimii oppimisen arkkitehtina – hän luo puitteet, joissa opiskelija voi tekoälyn avulla rakentaa omaa ymmärrystään, mutta samalla säilyttää kriittisen etäisyyden koneen tuottamaan tietoon.
Tämä muutos haastaa myös opettajan asiantuntijuuden käsitteen: ei riitä, että opettaja hallitsee oman tieteenalansa, hänen on ymmärrettävä tekoälyn logiikkaa, rajoituksia ja vaikutuksia tiedonmuodostukseen. Pedagoginen auktoriteetti ei enää perustu yksin tietämiseen, vaan kykyyn ohjata tiedon dialogia ihmisen ja koneen välillä.
Myös opiskelijan rooli muuttuu. Hän kehittyy passiivisesta vastaanottajasta aktiiviseksi tiedonrakentajaksi. Tekoäly mahdollistaa yksilöllistetyn oppimisen tavalla, jota perinteinen opetusrakenne ei ole voinut toteuttaa. Opiskelija voi saada reaaliaikaista palautetta, harjoituksia ja oppimispolkuja, jotka mukautuvat hänen osaamiseensa ja kiinnostuksiinsa. Tämä lisää autonomisuutta ja vastuuta omasta oppimisesta – mutta samalla uhkaa katkaista pedagogisen yhteisön sosiaalisen kudoksen, jos tekoälystä tulee opiskelijan ensisijainen vuorovaikutuskumppani.
Opiskelijan tehtävä ei enää ole oppia tietoa, vaan oppia tulkitsemaan ja arvioimaan tekoälyn tuottamaa tietoa. Hänestä tulee tiedon kriitikko, arvioija ja suunnistaja – ei enää vain oppija, vaan reflektiivinen tietotoimija.
Keskeisiksi elementeiksi tulevat pedagoginen vuorovaikutus ja inhimillinen läsnäolo. Tekoäly voi tukea oppimista monin tavoin, mutta se ei kykene korvaamaan inhimillistä läsnäoloa, empatiaa ja moraalista vastuuta, jotka muodostavat opetuksen eettisen ytimen.
Yliopistossa opettajan ja opiskelijan välinen suhde ei ole vain tiedonvälityssuhde, vaan myös arvojen, ajattelun ja identiteetin kasvattamisen prosessi. Kun tekoäly hoitaa yhä suuremman osan tiedon prosessoinnista, juuri inhimillinen kohtaaminen saa uuden merkityksen. Opettajan tehtävä on muistuttaa, että oppiminen ei ole pelkkä tehokkuuden tai tiedon määrän kysymys, vaan syvimmiltään ihmisen ja maailman välisen suhteen muotoutumista.
Tarvitaan uusi akateeminen sopimus. Tekoälyn myötä yliopisto joutuu määrittelemään uudelleen pedagogisen sopimuksen, joka yhdistää vapauden, vastuun ja tiedon eettisen käytön. Opettaja ei enää toimi tiedon omistajana, vaan yhteisön ohjaajana, joka auttaa opiskelijoita käyttämään tekoälyä viisaasti ja kriittisesti. Opiskelija puolestaan ei voi luottaa sokeasti tekoälyn vastauksiin, vaan hänen on opittava arvioimaan algoritmisten prosessien taustalla olevia oletuksia, arvoja ja vinoumia.
Tämä uusi suhde perustuu dialogiin – ei vain opettajan ja opiskelijan välillä, vaan myös heidän ja tekoälyn välisessä kolmiosuhteessa. Pedagoginen tila muuttuu yhteisölliseksi laboratorioksi, jossa ihminen ja kone yhdessä muovaavat tiedon tulevaisuutta.
Tekoälyn aikakaudella opettaja ja opiskelija eivät siis enää toimi hierarkkisessa tiedon välityssuhteessa, vaan dialogisessa ja tutkivassa suhteessa, jossa molemmat ovat oppijoita.
Opettajan tehtävä on varmistaa, että tämä uusi suhde pysyy inhimillisen järjen, vastuun ja sivistyksen piirissä. Yliopisto ei tällöin menetä tehtäväänsä. Se vain muuttaa sen muotoa. Tiedon temppelistä tulee inhimillisen ja tekoälyllisen ajattelun yhteinen kasvualusta.