Nuorisorikollisuus haastaa rangaistusjärjestelmämme

Kirjoittaja: Minna Kimpimäki (OTT, VT, rikosoikeuden professori)

Nuorisorikollisuus Suomessa

Nuorisorikollisuus ja nuorille määrättävät rangaistukset ovat olleet viime aikoina suuren mediahuomion ja kiivaan poliittisen keskustelun aiheena. Keskustelua hankaloittaa kuitenkin se, ettei puheenvuoroissa aina tehdä eroa erilaisten ilmiöiden välille.

Minna Kimpimäki

Aina ei esimerkiksi ole selvää, puhutaanko alaikäisten nuorten väkivaltarikollisuudesta, katujengien rikollisuudesta vai järjestäytyneen rikollisuuden kriteerit täyttävästä nuorten aikuisten johtamasta rikollisesta toiminnasta. Toisinaan tällaiseen eriytymättömään tarkasteluun liitetään myös yhtä eriytymätön vaatimus rangaistusten ankaroittamisesta. Nuorisorikollisuusilmiön tarkempi erittely on kuitenkin tarpeen, jotta voidaan havaita, missä järjestelmämme keskeisimmät kipupisteet ja muutostarpeet ovat.

Nuorisorikollisuustilannetta ei pidä liioitella. Iso osa nuorisorikollisuudesta on varsin pienimuotoista nuoruuteen liittyvää rikoskäyttäytymistä. Valtaosa nykynuorista on itse asiassa lainkuuliaisempia kuin aiempien sukupolvien nuoret.

On kuitenkin myös pieni joukko nuoria, jotka tekevät aiempaa enemmän ja aiempaa vakavampia rikoksia. Heidän kohdallaan pehmeät keinot ja Ankkuri-toiminnan kaltaiset kevyet moniammatilliset interventiot eivät riitä, vaan tarvitaan myös asianmukaisia rikosoikeudellisia rangaistuksia.

Nuorisorangaistusjärjestelmän nykytila

Rikosoikeudellisen vastuun ikäraja on Suomessa 15 vuotta. Sitä nuorempaa ei voida tuomita rikoksesta rangaistukseen, mutta hän voi joutua kuulusteltavaksi ja hänet voidaan myös velvoittaa korvaamaan aiheuttamansa vahinko. Lisäksi rikokseen syyllistyneeseen alle 15-vuotiaaseen lapseen voidaan kohdistaa lastensuojelulain mukaisia toimia.

Kun puhutaan vastuuikärajan ylittäneistä nuorista, voidaan hieman kärjistäen sanoa, ettei Suomessa ole varsinaista nuorisorikosoikeutta tai nuorisorangaistusjärjestelmää. Nuorten rikokset käsitellään samoissa tuomioistuimissa ja pitkälti samoin prosessein kuin aikuistenkin rikokset, sovellettavaksi tulevat samat tunnusmerkistöt ja myös rangaistuslajit ovat pitkälti samoja kuin aikuisilla rikoksentekijöillä. Tämän järjestelmän sisään on kuitenkin otettu tiettyjä nuoria koskevia erityissääntöjä ja -järjestelyjä.

Sosiaaliviranomaiselle ja lapsen huoltajalle varataan mahdollisuus osallistua esitutkintaan ja tuomioistuinkäsittelyyn, kun alle 18-vuotiasta epäillään tai syytetään rikoksesta. Nuorten kohdalla tuomioistuinprosessille on myös asetettu erityisiä määräaikoja. Nuoresta voidaan myös tehdä seuraamusselvitys, joka mahdollistaa nuoren tilanteen ja tarpeiden huomioimisen rangaistusta määrättäessä.

Alle 18-vuotiaalle nuorelle rangaistukset myös määrätään lievemmältä rangaistusasteikolta kuin aikuisille. Käytössä on myös erityinen nuoria koskeva seuraamus, nuorisorangaistus, jonka käyttö on tosin jäänyt käytännössä erittäin vähäiseksi. Enintään kahden vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen tuomitulle alle 18-vuotiaalle voidaan määrätä ehdotonta vankeutta vain painavista syistä. Alle 21-vuotias nuori myös vapautuu ehdottomasta vankeudesta ehdonalaiseen vapauteen aikaisemmin.

Käytännössä yleisimpiä alle 18-vuotiaille tuomittuja rangaistusmuotoja ovat sakko ja ehdollinen vankeus. Ehdolliseen vankeuteen voidaan liittää oheisseuraamuksena valvonta, joka sisältää tapaamisia valvojan kanssa sekä mahdollisesti erilaisia sosiaalista toimintakykyä edistäviä tehtäviä ja ohjelmia.

Nuorisorangaistus on ehdollista vankeutta ja sen valvontaa intensiivisempi seuraamus, johon myös voidaan sisällyttää valvontaa, erilaisia tehtäviä ja ohjelmia sekä työntekoa. Nuorisorangaistuksen mahdollisuudet ovat kuitenkin jääneet paljolti hyödyntämättä sen vähäisen käytön vuoksi. Yhtenä keskeisenä syynä nuorisorangaistuksen vähäiselle käytölle lienee se, että se on käytännössä muodostunut toissijaiseksi seuraamukseksi suhteessa ehdolliseen vankeuteen. Nuorisorangaistuksen kohderyhmä jää kapeaksi, jos siihen tuomitaan lähinnä vain sellaisia alle 18-vuotiaana rikoksen tehneitä, joiden kohdalla ehdollinen vankeus on käytännössä osoittautunut tehottomaksi.

Vakavampiin rikoksiin syyllistyneiden nuorten kohdalla seuraamusjärjestelmä jääkin väistämättä kapeaksi, kun käytännössä käytössä ovat vain ehdollinen ja ehdoton vankeusrangaistus. Aikuisten kohdalla vaihtoehtoina ovat myös valvontarangaistus ja yhdyskuntapalvelu, mutta ne tulevat nuorten kohdalla harvoin kysymykseen. Valvontarangaistus ja yhdyskuntapalvelu määrätään kuuden ja kahdeksan kuukauden mittaisen ehdottoman vankeuden sijasta, eikä alle kahden vuoden vankeusrangaistuksia pääsääntöisesti tuomita alle 18-vuotiaana rikoksen tehneelle ehdottomana.

Ehdollinen vankeus ei kuitenkaan ole nuoren kohdalla ongelmaton vaihtoehto. Etenkin silloin, jos seuraamukseen ei liitetä valvontaa, nuori ei välttämättä koe sitä rangaistukseksi lainkaan. Myös yhdessä valvonnan kanssa seuraamus voi olla rikoskierteeseen ajautuneen nuoren kohdalla liian kevyt interventio. Arkielämän aikatauluista irtautuneen ja mahdollisesti päihdeongelmaisen nuoren voi myös olla vaikea sitoutua täsmällisesti aikataulutettuun ja omaa aktiivisuutta edellyttävään toimintaan.

Jos rikoskierre jatkuu, ehdollinen vankeus voidaan määrätä täytäntöönpantavaksi, mikä tarkoittaa sitä, että ensimmäinen nuorelle tai nuorelle aikuiselle määrättävä ehdoton vankeus muodostuu pitemmäksi. Tämä ei ole omiaan helpottamaan yhteiskuntaan sopeutumista vapautumisen jälkeen.

Nykyjärjestelmämme tavoitteena on pitää nuori rikoksentekijä pois vankilasta mahdollisimman pitkään. Vakavimpien rikosten ja rangaistuksista huolimatta jatkuvan rikollisuuden kohdalla ehdoton vankeus on kuitenkin käytännössä ainoa tarjolla oleva vaihtoehto. Silloin olennaiseksi muodostuu se, millaisessa laitoksessa ja millä tavoin rangaistus pannaan täytäntöön.

Keskeinen kansainvälisellä tasolla vahvistettu lähtökohta on, että nuoret tulisi pitää erillään aikuisista vangeista. Nuoren vangin kohdalla on myös erityisen tärkeää tarjota vankeuden aikana mahdollisuus kouluttautua ja saada monen vangin tarvitsemaa päihdehoitoa. Vankeusrangaistuksen pituutta olennaisempaa onkin sen sisältö.

Mitä on tehtävissä?

Nähdäkseni nuorten rangaistusjärjestelmän suurimmat haasteet eivät ainakaan ensisijaisesti liity siihen, että järjestelmä olisi lievä, eivätkä järjestelmän ongelmat ole siksi korjattavissa yksinkertaisesti järjestelmää ankaroittamalla.

Keskustelussa näyttää usein unohtuvan, että vakavimpiin väkivalta- ja huumausainerikoksiin syyllistyneet vastuuikärajan ylittäneet rikoksentekijät voidaan heidän iästään riippumatta tuomita tuntuviin ehdottomiin vankeusrangaistuksiin. Jengirikosluonteen lisääminen koventamisperusteeksi ei todennäköisesti tilannetta juurikaan muuttaisi. Jo olemassa olevan järjestäytynyttä rikollisuutta koskevan koventamisperusteen on oikeuskäytännössä katsottu ainakin tietyissä tapauksissa soveltuvan myös katujengeihin kuuluvien henkilöiden tekemiin rikoksiin.

Nuorten kohdalla huomiota tulisikin ehdotonta vankeutta tarkasteltaessa kiinnittää rangaistuksen pituuden sijaan ennen kaikkea sen täytäntöönpanon tapaan ja paikkaan.

Silloin kun puhutaan sakon ja ehdottoman vankeuden väliin sijoittuvista rangaistuksista, ongelmaksi muodostuu uskottavien vaihtoehtojen vähyys. Ehdollinen vankeus ei välttämättä ole valvonnalla tehostettunakaan väkivaltarikoskierteeseen ajautuneelle nuorelle riittävän tuntuva rangaistus, ja nuorisorangaistuksen käyttöala on puolestaan muodostunut lähes olemattomaksi. Tätäkään ongelmaa ei pystytä korjaamaan yksinkertaisesti rangaistusjärjestelmää ankaroittamalla, vaan tarvitaan todellisia seuraamusvaihtoehtoja, jotka asianmukaisesti huomioivat nuorten erityistarpeet.

Esiin on noussut myös esityksiä vastuuikärajan alentamisesta. Yhä nuorempien lasten laittaminen vankilaan ei kuitenkaan ole nähdäkseni oikea tai kestävä ratkaisu sen enempää yksilön kuin yhteiskunnankaan näkökulmasta tarkasteltuna. Esitykset rikosoikeudellisen vastuuikärajan alentamisesta ovat erityisen perusteettomia nykytilanteessa, jossa rangaistusjärjestelmämme ei riittävällä tavalla huomioi alaikäisten rikoksentekijöiden erityistarpeita.

Vastuuikärajasta keskustelemisen sijaan olisikin tärkeää varmistaa se, että sosiaaliviranomaisilla on riittävät resurssit ja työkalut puuttua rikoksilla oireilevien lasten tilanteeseen.

Tulisiko oikikseen pääsyn olla helppoa? Vertailevia havaintoja Suomesta, Ranskasta ja Saksasta

Kirjoittaja: Anssi Kärki (OTT, yliopistonlehtori)

Anssi Kärki

Hiljattain saimme tiedekuntaamme vieraita. Ranskasta ja Saksasta saapui kaksi ammattituomaria, jotka osana EJTN (European Judicial Training Network) -tuomarivaihto-ohjelmaa kävivät tutustumassa opetukseemme ja tutkimukseemme. Kuten tapana on, keskustelu kääntyi nopeasti eri maiden järjestelmien vertailuun. Keskustelu kävi vilkkaana koko aamupäivän, mutta jotkin ajatukset jäivät itämään niin vahvoina, että ne oli saatava paperille luettavaksenne.

Huomasimme melko nopeasti, että suomalaisissa oikeustieteissä omaksuttu järjestelmä on ankara tiedekuntiin hakeville opiskelijoille mutta joustava jo sisään päässeille. Saksan ja Ranskan järjestelmä taas on rakennettu päinvastaisessa järjestyksessä. Opinnot on siellä helppo aloittaa, mutta vain harva valmistuu. Lienee syytä tarkentaa, miten nämä järjestelmät on rakennettu.

Ranskassa yliopiston kurssille saa osallistua kuka vain kurssimaksun maksanut, joskaan kursseille ei ole rajatonta määrää paikkoja. Maksu on melko alhainen, noin sata euroa. Pääsykokeita ei siis ole ollenkaan! Tästä pisteestä eteenpäin järjestelmä kuitenkin ankaroituu. Opintojaksot on rakennettu siten, että opetusta annetaan tasaisesti koko lukukauden ajan.

Lukukauden päätteeksi järjestetään kaikki kirjalliset kokeet lyhyen ajanjakson aikana. Tenttejä saattaa olla jopa kahdeksan, osa pakollisia ja osa valinnaisia. Suoritustapana on pääsääntöisesti vain kirjatentti, eikä esimerkiksi esseitä tai muita kirjallisia tehtäviä juuri käytetä. Järjestely muistuttaa siis hyvin paljon kotimaista lukion opetusjärjestystä tenttiviikkoineen.

Tämä itsessään ei ole ankaraa tai tee opinnoista vaikeaa, vaan haasteet syntyvät tentittävän kirjallisuuden laajuudesta, tenttien surullisen kuuluisan korkeasta vaatimustasosta ja uusimismahdollisuuksien vähäisyydestä. Tentin saa toki uusia niin usein kuin haluaa, mutta uusinta järjestetään vain kerran vuodessa. Tentin uusimista joutuu siis odottamaan koko vuoden, minä aikana useimmat ehtivät jo unohtaa kaiken oppimansa.

Myöskään Saksassa yliopistoon ei ole pääsykokeita. Opetus on järjestetty samaan tapaan kuin Ranskassa. Opetusta annetaan koulumaiseen tapaan joka viikko, ja samaan aikaan pyörii useita kursseja. Luentojakson jälkeen opiskelijoille on varattu muutama viikko lukemiseen.

Lukujakson jälkeen järjestetään klassinen kirjallisuustentti. Muut suoritusmuodot ovat harvinaisia. Saman lyhyehkön ajanjakson sisällä tentitään kaikki lukukauden aikana pyörineet kurssit. Hylätyn arvosanan saaneet ovat tervetulleita uusimaan tentin, kun kurssi järjestetään seuraavan kerran.

Aivan yhtä ankaraksi ajanjakso ei kuitenkaan muodostu kuin Ranskassa. Oikeustieteellinen tutkinto sisältää Saksassa kaksi isompaa kokonaisuutta (Staatsexamen). Ensimmäisen läpäisseet saattavat saada töitä asianajotoimistoissa avustavissa tehtävissä tai yritysten lakiosastoilta. Varsinaisiin oikeudellisiin ammatteihin (Volljurist / Assessor) ensimmäinen tentti ei kuitenkaan riitä. Niihin vaaditaan molempien läpäiseminen.

Vierailijamme arvioivat, että oikeustieteellisen kurssit aloittaneista opiskelijoista noin puolet karsiutuvat lopulta pois opintojen vaativuuden vuoksi.

Verrattuna näihin järjestelmiin kotimainen oikeustieteellinen koulutus on huomattavasti joustavampi ja suopeampi. Mikään leporetriitti se ei missään nimessä ole, eikä sen sellainen kuulukaan olla. Kurssien vaatimustaso pyritään pitämään korkealla, mutta vastaavaa eliminointiin tähtäävää kulttuuria meillä ei ole.

Samoin suoritusmuotoja on monipuolisemmin. Opiskelupaikan vastaanottamisen jälkeen voi olla melko varma valmistumisesta ainakin jollain aikavälillä. Kenties suurin ero on, että tenttien uusiminen on meillä huomattavasti helpompaa kuin Saksassa ja Ranskassa. Lapin yliopistossa on tätä kirjoitettaessa mahdollista yrittää kutakin pakollista tenttiä neljä kertaa vuodessa. Vaikuttaisikin tämän vertailun pohjalta siltä, että Suomessa pidetään parempaa huolta opiskelijoista heidän päästyään sisään yliopistoon. Ainakin eräs vierailijoistamme muotoili asian näin.

Suomen järjestelmän ankaruus sijoittuu yliopisto-opintojen aivan alkuun – tai oikeammin aikaan ennen yliopistoon pääsyä. Halukkaiden opiskelijoiden karsinta yhteisvalinnassa tapahtuu ylioppilastodistuksen avulla tai pääsykokeella. Prosessi saattaa olla turhauttava, ja se johtaa monella hukkaan heitettyyn luku-urakkaan.

Luku-urakka kuitenkin pääsykokeen osalta kestää oikiksen tapauksessa vain kuukauden, ainakin jos asiaa katsoo uusimman pääsykoemateriaalin julkaisemisen kannalta. Tieto opiskelupaikasta on varma, eikä sitä juuri koskaan voida tulevalta juristilta riistää, ja miltei kaikki valmistuvat. Saksan ja Ranskan malleissa tutkinnon kannalta hyödyttömäksi jäänyt opiskelu saattaa jatkua huomattavasti pitempäänkin. Väliinputoajia voisi tällaisessa järjestelmässä olettaa olevan enemmän.

Suomessa on myös paljon kritisoitu sitä, että pääsykokeet ruokkivat lukioissa ja sen jälkeen valmennuskurssitoimijoita, ja että näin yliopistoon pääsee sisään rahalla. Myös Saksassa tällaiset kurssittajat ovat olemassa, mutta ne tarjoavat tenttejä varten lisäopetusta oikeustieteellisen opiskelijoille. Sama kritiikki opintomenestyksen ostamisesta osuu siis myös sikäläiseen järjestelmään.

Päätelmänä tästä kaikesta voisi esittää, että kaikissa kolmessa järjestelmässä on puolensa ja heikkoutensa. Tällainen lopputulos olisi kuitenkin melko tylsä ja sovitteleva. Siksipä uskaltaudun vetämään tässä kotiin päin ja toteamaan pitäväni suomalaisesta järjestelmästä enemmän. Mielestäni on parempi ottaa vähemmän opiskelijoita mutta tarjota heille parempi kokemus. Kärkevin päätelmäni tästä on kuitenkin se, etten aio enää ottaa tosissani kenenkään valituksia siitä, ettei pitämiäni tenttejä voi uusia syksyisin.