Editorin kynästä*
Kriittisen oikeustieteen – siis sen 1970-luvulta alkaen vaikuttaneen oikeustieteen koulukunnan – keskeisiin ajatuksiin kuuluu indeterminismin teesi. Tällä tarkoitetaan sitä, että oikeudellisen ratkaisutoiminnan ”peruslähtökohdat ovat ristiriitaisia, [joten] niistä ei voida johtaa mitään tiettyjä lopputuloksia.” (Alvesalo 1997, 69).
 |
| Mikko T. Huttunen |
Kun lainsäätäjä ja mahdollisesti aikanaan -soveltaja joutuu punnitsemaan mainittuja peruslähtökohtia keskenään, mihin ratkaisuun hänen tulisi oikeudellisesti päätyä? Kumpi on tärkeämpää: turvapaikanhakijoiden oikeusturva vai se, että hillitään turvapaikkainstituution käyttöä vihamielisen ulkopolitiikan jatkeena?
Punnintatilanne toki pyritään ratkaisemaan periaatteilla, kuten lapsen etu tai valtiosuvereniteetti. Kriittisen oikeustieteen mukaan ne kuitenkin vain nostavat kiistan yhä abstraktimmalle juridiikan tasolle. Periaatteiden keskinäisen ristiriidan ratkaisemiseksi vaaditaan lopulta ei-oikeudellinen tekijä: ihanne eli mielipide siitä, mikä on oikein ja mikä väärin.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että oikeudellinen harkinta olisi mielivaltaista tai ennalta-arvaamatonta. Lainsäätäjä tai asiantuntija ei voi oikeusvaltiossa pelkästään Hannu Karpon tapaan todeta: ”oli miten oli, mutta näin on”. Onhan juristeilla jaettuja käsityksiä siitä, millainen argumentaatio on oikeudellisesti pätevää.
Niinpä juristien näkemysten (esimerkiksi välineellistetyn maahantulon tapauksessa Sormunen 2024) turvana on laaja oikeudellisen doktriinin koneisto. Se, kuin raiteilla oleva veturi, kulkee lainsäätäjän ja vaikutusvaltaisimpien juristien (ylimpien oikeusasteiden ja kansainvälisten tuomioistuinten tuomarit, laillisuusvalvojat, päällikkövirkahenkilöt, ykkösasiantuntijat) hellävaraisessa ohjauksessa tiettyyn suuntaan.
Äkkikäännöksiä tai onnettomuuksia harvoin tapahtuu, koska isot suuntaviivat on lyöty lukkoon jo siinä vaiheessa, kun liberaalin valtion perusperiaatteita on säädetty lakiin.
Tarkemman suunnan määrä liberaalissa yhteiskunnassa se, miten oikeudellisessa arviossa päätetään suosia tiettyä liberalismin kelpuuttamaa ihannetta, kuten yksilönvapaus, ja tukahduttaa toista (ks. Alvesalo 1997, 69–70), kuten yksilönvapaudet tehokkaasti mahdollistava yleinen järjestys – tai toisinpäin. Aiheeseen perehtynyt juristi saattaakin älähtää yllä olevan kuvauksen lukiessaan: eiväthän mainitut periaatteet ovat keskenään vertailukelpoisia tai painoarvoltaan samanlaisia, eiväthän ne kaikki nauti samanlaista asemaa, se ja tämä tuomioistuin on ratkaisussaan X, Y tai Z tulkinnut asiaa niin tai noin, ja niin edelleen.
Lopputulos, joka miellyttää kunkin omia ihanteita, saa kiitoksen; risuja taas jaetaan väärälle tai ”väärälle” laintulkinnalle.
***
Indeterminismin teesi pyörii usein mielessäni; viimeksi ajattelin sitä, kun katsoin Ylen lähettämiä Kultaranta-keskusteluja, joissa jälleen esiintyi istuvan presidentin, Alexander Stubbin, lanseeraama käsite ”arvopohjainen realismi”.
Käsite olisi voinut jäädä vaalisloganiksi, mutta nähtävästi se on tullut jäädäkseen. Se lienee nyt Suomen ulkopolitiikan linja.
Tunnustan tietämättömyyteni: en tiedä, mistä arvopohjainen realismi käsitteenä on peräisin. En tiedä, onko se alun perin jonkin tai joidenkin maiden tai kansainvälisten järjestöjen vakiintunut ulkopoliittinen linja, kansainvälisten suhteiden tutkimussuuntaus tai koulukunta, tai jotain muuta. Pikaisen tiedonhaun perusteella Stubb ei ole ensimmäisenä käsitettä käyttänyt, mutta hän lienee vaikutusvaltaisin henkilö, joka on ottanut kyseisen näkemyksen omakseen.
Arvopohjaisen realismin arvot ovat Stubbin (Futucast 2023) mukaan vapaus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Niiden ”jatkona” ovat liberaalidemokratia, oikeusvaltio ja vähemmistöjen suojelu.
Ideologian realistinen komponentti on taas Stubbin (Futucast 2023) mukaan siinä, etteivät kaikki maailman valtiot tai ihmiset välttämättä jaa mainittuja arvoja. Idealismia olisi haihattelu siitä, että niin olisi. ”Maailman ongelmia ei voida ratkaista pelkästään sellaisten kanssa, jotka jakavat sinun arvopohja[si].” Realismi on siten tässä hieman sama asia kuin tunnettu kansainvälisten suhteiden realistinen koulukunta, joka kuvaa maailmanpolitiikkaa valtioiden välisenä nollasummapelinä.
Mutta mitä arvopohjainen realismi tarkoittaa käytännössä? Tuottaako se johdonmukaisia näkemyksiä poliittisiin ja oikeudellisiin kiistoihin?
Väitän, että arvopohjainen realismi voi tarkoittaa mitä tahansa ja väitän vieläpä, että kaikki ainakin tiedostamattaan tietävät tämän ja ovat siihen tyytyväisiä. Väitteitä voidaan havainnollistaa useilla käytännön esimerkeillä.
Kiinan valtion vähemmistökansoihinsa kohdistamat sortotoimet ovat liberaalien arvojen vastaisia, mutta toisaalta Kiinan kanssa on hyödyllistä olla väleissä, koska kulutustavaroiden tuotanto ja kauppa, koulutusvienti, jne. Suhteissa voidaan siis painottaa täysin tilannekohtaisesti joko arvoja tai realismia.
Israelin rakentama muuri rikkoo Länsirannalla asuvien palestiinalaisten ihmisoikeuksia ja samalla liberaaleja arvoja. Toisaalta realismia on tunnustaa, että Israel sotilaallisen ylivoimansa turvin ei tule luopumaan väestöään turvaavista rakennelmista, siirtokuntien perustamisesta, jne. Niinpä arvopohjainen realismi samanaikaisesti tuomitsee ja hyväksyy Israelin toimet eikä tarjoa mitään yksiselitteistä politiikan linjaa.
Välimeren ylittävä siirtolaisuus on uhka siirtolaisten oikeudelle elämään (arvo), mutta toisaalta Euroopalla tuskin on kapasiteettia luoda järjestelmää, jossa kuka tahansa, mistä tahansa ja missä määrin tahansa voisi tulla Eurooppaan hakemaan turvapaikkaa (realismi). Ja niin edelleen.
Itse asiassa eikö koko Suomen ulkopoliittinen linja kautta aikain ole ollut arvopohjaista realismia? Eikö esimerkiksi suomettuminen ollut arvopohjaista (olemme vapaa länsimaa) realismia (mutta tiedostamme Venäjän aseman)?
Jos vielä määrittelemme arvopohjan arvoneutraalisti, niin kenties kaikkien valtioiden kaikki politiikka pitää sisällään vastaavan pyrkimyksen ristiriitojen häivyttämiseen – samalla tavalla kuin kriittisen oikeustieteen kuvaama juridiikkakin. Voimme antaa sille ihan minkä tahansa paradoksaalisen nimityksen: ”idealistinen reaalipolitiikka”, ”ihmisoikeusvastainen humanismi” tai ”järkiperäinen haihattelu”.
Kriittisessä oikeustieteessä paradoksia kutsutaan binääriseksi oppositioksi: kaksijakoiseksi käsitepariksi, jossa molemmat puolet toimivat yhdessä luodakseen uskottavan narratiivin.
Arvopohjainen realismi ideologina siten tarjoaa liberalismin tapaan keskenään ristiriitaisia ihanteita, joista mitä tahansa voidaan painottaa tilanteesta riippuen ja väittää, että toiminta on ollut ”arvopohjaista realismia”. Kun ulkopolitiikan linja on ”arvopohjainen realismi”, kaikki saavat ainakin mielikuvissaan sitä, mitä haluavat.
”Suomi toimii niin – mehän nojaamme pohjoismaalaiseen arvomaailmaan.” – ”Suomi toimiikin näin – mehän olemme realisteja.”
Mutta eikö tämä olekin täydellinen ulkopolitiikan linja? Arvopohjaisen realismin kaltaisen ideologian omaksuminenhan on ennen kaikkea viesti sisään- (Suomen kansalaiset) ja ulospäin (muut valtiot). Ihmisoikeuksista huolestuneille kansalaisille ja viiteryhmävaltioille (länsimaat) viesti on: olemme valmiita edistämään liberaaleja arvoja. Ulkoisista uhista huolestuneille suomalaisille ja vaikkapa Venäjälle viesti taas on: teemme kaiken tehtävissä olevan itsenäisyytemme turvaamiseksi. Mutta kortit kädessämme ovat piilossa sen osalta, miten tosipaikan tullen reagoimme.
Jos ulkopolitiikan linjaksi valittaisiin johdonmukaisesti tiettyjen arvojen edistäminen hinnasta riippumatta taikka nihilistinen reaalipolitiikka, olisivat valtiojohdon kädet sidotut. Eivätkö aina suurimmat maailmanpolitiikan tragediat seuraa siitä, kun kirkasotsainen idealisti ryhtyy toteuttamaan yksisilmäistä ideologiaa?
Maailmanpolitiikan ja siihen kytkeytyvän kansainvälisen oikeuden kertomus pysyy kasassa vain, jos voimme sanoa samanaikaisesti: A ja ei-B – B ja ei-A. Kaikkien eriskummallisten poliittisten linjausten (engl. policy) ja oikeutusten ja oikeuden koukeroiden jälkeen meillä voi olla hieman hämmentynyt olo siitä, mitä mieltä olemme mistäkin, mutta samalla sellainen olo, että jotain on todella saavutettu.
Vakaus säilyy. Juna puksuttaa eteenpäin. Ja ainahan voi viisastella jälkikäteen.
*Editorin kynästä -tunnuksella julkaistavat tekstit eivät ole blogin "pääkirjoituksia". Tunnus viestii yksinomaan, että tekstin kirjoittaja on tekstin julkaisuhetkellä blogia toimittava henkilö.
Lähteet:
Alvesalo, Anne (1997) Critical Legal Studies: Kriittinen lähestymistapa oikeuteen. Kauppakaari.
Futucast (2023) Alexander Stubb, vaalikeskustelu | Hyökkäisikö Venäjä NATO-maahan? #412, Shorts-video. https://www.youtube.com/shorts/lvEpRXLA6Do. Käyty 14.6.2024.
HE 53/2024 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi väliaikaisista toimenpiteistä välineellistetyn maahantulon torjumiseksi.
Sormunen, Milka (2024) Legalising Illegality. Verfassungsblog. https://verfassungsblog.de/legalising-illegality/
Edit 17.6: korjattu Futucast-lähteen julkaisuvuodeksi 2023